Shit! Minä olen täysin valmis vallankumoukseen.
Keittiö kaipasi huomiota. Laitoin taustalle Jason Bourne -leffan, koska se on “aivot narikkaan” viihdettä ja olen nähnyt sen jo, joten saan keksittyä siivoamiseen enemmän kuin leffaan. Samalla mietin ystävieni kanssa viime kuukausina käytyjä keskusteluja. Monenlaisia “ihmiskohtaloita” ja miten yhteiskunta on niissä “tukenut”. Päässäni sinkoili dialogi, josta kehittyi tämä purkaus näppäimistölle:
- Vaikka tämä leffa on fiktiota, niin on olemassa ihmisiä, jotka olettavat, että jonkun heille myöntämä “turvaluokitus” antaa heille oikeuden ja taidot päättää toisten puolesta, jopa massojen puolesta, mikä on “hyvää” ja mikä “pahaa”.
- Ajatusten ohjelmointi eli “kasvatus”. Mihin meitä oikein kasvatetaan? Provokatiivisimmillaan määritelmän mukaan orjiksi. Päiväkoti ja koulu opettaa meille “oikean” tavan toimia. Opettaa oikeita vastauksia kysymyksiin enemmän kuin oikeita kysymyksiä. Opetetaan kunnioitusta “aikuisia” eli auktoriteetteja kohtaan ja siihen kuuluvat pokkuroinnin ja manipuloinnin monet keinot opitaan siinä ohessa. Lapset päiväkodeissa “uhkaavat” kutsua “aikuisen” paikalle, jos kaveri ei anna lapiota. Meille opetetaan malli, jossa joku muu tietää minua paremmin “oikean”.
- Kaikista “organisaatioista” löytyy aina joku ylempi hahmo, jolla on enemmän valtaa, osaamista tai päätäntäkykyä.
- Koulu opettaa hankimaan koulutuksen, työpaikan ja jäämään eläkkeelle kaikkesi antaneena. Moni nääntyy kesken. Lapset näkevät väsyneet vanhemmat ja oppivat jo varhain olla toivomatta sen enempää itsekään, koska lapset oppivat mallista kaiken.
- Pahinta mielestäni on se, että meidät opetetaan kuuntelemaan liikaa toisten mielipiteitä, niin paljon liikaa, että lakkaamme kuuntelemasta itseämme. Me ulkoistamme kaikki päätökset. Me kysymme koko ajan toisilta varmistusta, lisätietoa, neuvoa ja vinkkiä, emmekä mieti itse. Unohdamme, että jokaisella on oma mielipide ja oma elämä. Minä olen oman elämäni valtias. Minun kuuluisi päättää itse haluanko tai onko joku minulle hyväksi. Meitä ohjaa eniten pelko siitä mitä toiset ajattelevat minusta. Voikohan näin tehdä? Mitähän se-ja-se sanoo, jos teen näin?
- Tietenkin neuvoja kannattaa monesti kysyä, mutta toisten mielipide minun tekemisestä ei pitäisi olla ensisijainen tekemisen kriteeri. Jokaiselle kuuluu oikeus elää omaa elämäänsä.
- Toisaalta me ei kysytä riittävästi neuvoa. Paradoksaalista, mutta totta. Meidät on opetettu huolestumaan toisten mielipiteistä, mutta meitä ei ole ohjattu kehittymään. Kehittymisen edellytyksiä on toisten osaamisesta ja kokemuksista oppiminen. Kun me kysytään neuvoa, me kysytään niiltä samoilta luotettavilta lähi-ihmisiltä, kyseenalaistamatta ovatko he oikeasti asiantuntijoita meidän kysymyksemme aiheessa ja me ei etsitä oikeasti asiasta tietävää ihmistä heti ja automaattisesti. Enhän minä.. Eihän mulle.. Mitä minä kuvittelen itsestäni.. Mitä sekin ajattelee, jos minä häneen olen yhteydessä..
- Monelle tulee isona yllätyksenä, että he, jotka ovat selvinneet jostain tai oppineet jotain, ihan oikeasti haluavat jakaa kaikille oppiläksynsä ja auttaa muita selviämään samasta tai välttämään saman kohtalon. He useimmiten rakastavat kertoa tarinaansa ja vain odottavat uusia kuulijoita ja kysyjiä.
- Pienentäminen. Supistaminen ja laventaminen opetettiin molemmat matikan tunnilla. Elämisen laventamista ei kukaan koulussa opettanut. Oman elämän supistamista vain opetettiin sanonnoilla ja omalla esimerkillä. Elämältä viedään pohja, kun ei anneta toivoa paremmasta. Miksi elää, jos ei voi kehittyä tai kilvoitella jonkun saavuttamisessa?
- Kouluissa pahoinvoivat lapset ja aikuiset kiusaavat toisiaan. Kun kiusaamista ilmenee, tulee Kiva Koulu -hanke, jonka taakse piiloudutaan, eikä kiusaamiselle tehdä mitään toimivaa. Kiusatun arvosanat laskee, kun kouluun ei pysty tulemaan. Ja lopuksi kiusattua kehotetaan vaihtamaan koulua. Kiusaajan kohtalo ei ole sen parempi, apua ei tarjota ja toisia kunnioittavampia tapoja nostaa oman arvon tunnetta ei opeteta.
- Työnantaja ottaa kaiken mitä annat. Moni kertoo siirtyneensä “et ihan päässyt tavoitteisiin ja siksi et saa kannustuspalkkaa kokonaan” keskustelusta suoraan “me tehtiin ennätystulos” kakkukahveille. YT:t on ihan oma lukunsa, siellä ei mikään auta kaikkensa antanutta palkollista.
- Töissä tehdään monesti täysin turhia hommia, oikeasti maailman rauhaa tai ihmisten hyvinvointia tukevaa työtä tekee meistä harva. Suurin osa pyörittää turhia sisäisiä raportteja tai tukee nykyisen toiminnan jatkuvuutta jollain näennäisen tärkeällä.
- Ja jos et ole töissä, niin sinua pidetään kiireisenä kaikenmaailman paperisodalla.
- Epäonnistumisen antamaa oppia ei moni ole auttanut ymmärtämään tahi arvostamaan. “Jos kaadut, kaadu eteenpäin, pääset lähemmäs tavoitetta” ajatus aiheuttaa lähinnä hymähtelyä kuulijoissa. Epäonnistuminen on tärkeää. Ei olisi ihminen oppinut edes kävelemään, jos ei olisi kyennyt nousemaan uudelleen kerran ja sen sata kertaa kaaduttuaan. Pyyhi tomut ja kokeile uudestaan. Onnistut todennäköisemmin, koska tiedät jo ainakin yhden tavan, jota ei kannata kokeilla uudestaan. Tämän sijaan meille opetetaan häpeämään epäonnistumista ja olemaan yrittämättä uudestaan.
- Terveydenhuolto ei ole tervettä ihmistä nähnyt hetkeen.
- Sosiaaliturva on sana – pelkkä sana enemmän kuin käytäntö. Tapaturman kokeneiden tarinat ovat kohtuuttomia. Kuntoutuksen sijaan tulee kuolemaa nopeuttavia päätöksiä.
- Yrittäjyys, ainut keino vapautua oravanpyörästä ja luoda oman näköinen elämä, on tehty vaikeimmaksi toteuttaa. Ja vielä kahdella tavalla: lainsäädännöllä ja ajatusten ohjelmoinnilla. Ketä ne yrittäjät uhkaa? Mietipä sitä? Keneltä on pois, jos yksilö viihtyy elämässään ja saa toteuttaa itseään?
Voitaisko me aloittaa vallankumous? Rauhallinen vallankumous yksi ihminen ja yksi elämä kerrallaan? Avartua mahdollisuuksille? Antaa lapsille toivoa, että he voivat elää ja onnistua ja hymyillä ja tehdä “jotain” elämällään? Voitaisko? Jooko? Alkaa jokainen elää vähän enemmän. Vähän vahvemmin. Hieman enemmän hymyillen.
Mistä sinä olet saanut tarpeeksesi? Mitä sinä et enää halua lisää?
- Ota vaikka edeltävät 7 päivää mietintään ja kirjoita ylös kaikki mitä et halua enempää.
- Sitten kirjoita samat lauseet toisin päin ja saat mitä haluat. Se on ensimmäinen askel unelmointiin ja unelmien toteuttamiseen.
Minun ensimmäinen askeleeni on postata tämä julkisesti, eikä vain himmailla kotona ja pitää hymyä yllä. Asiat ei ole kunnossa ja minä en pidä siitä. Vinksallaan olevat asiat ei tule kuntoon piilottelemalla. Ne pitää nostaa esiin ja alkaa toimia toisin.. Joka ikinen kerta kun olen sanonut ääneen jotain, on lähellä ollut joku kanssani samaa mieltä ja vain odottanut, että joku toinen rohkenisi ensin. Olen itsekin odottanut sitä jotakuta toista. Nyt niitä on minulle tarpeeksi, niitä muita rohkeita, jotka sanoivat jo asiat niinkuin ne ovat. Aika minunkin sanoa jotain ääneen.
Tästä tuli huonolaatuisin kirjoitus, minkä olen tehnyt. Kiitos kun luit sen. Kiitos vilpittömästi.
Tässä muutama kipinöitä nostattanut juttu viime päiviltä.
https://kiusatunvastaisku.blogspot.fi/p/ohjeita-kiusatulle.html
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/3006
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2837
Sitä artikkelia, jossa oli samassa lauseessa ”päiväkoti” ja ”vankila” ja joka käsitteli sosiaalisten taitojen kehittymistä, en löytänyt uudelleen facebookin fiidistä. Jos luit sen myös, voitko ystävällisesti laittaa sen kommentteihin?
