Uskalletaanko me traumatisoitua?
Uskalletaanko me olla läsnä (omassa kehossa) niin vahvasti, että hetkestä voi jäädä jälki?
Uskalletaanko me?

Lapsi elää sydänenergialla luonnostaan. Traumojensa vuoksi aikuinen elää pääosin ajatuksissaan, kunnes työstää itsensä takaisin sydänenergiaan. Siksi aikuiselle on paljon paljon helpompaa puhua tunteista kuin tuntea tunteita.
Tunteet tuntuu.
Reaktiot hätkähdyttää.
Elämän kuuluu tuntua (hyvältä).

Moni opettaa, ja siksi vielä useampi koettaa oppia, että elämän virtaan pitää suhtautua neutraalisti, aivan kuin se ei koskisi ihmistä henkilökohtaisesti. Olen täysin eri mieltä. Menneisyyden kanssa on tehtävä tilit neutraaleiksi, jotta ne tapahtumat lakkaisivat jarruttamasta tulevia mahdollisuuksia. Mutta tässä hetkessä saa kaikki tuntua, ja tulevaisuutta koskien on oltava uteliaan innoissaan.

Jos mikään ei tunnu miltään, saattaa olla elävä, mutta ei elossa.
Jos kukaan/mikään ei saa sinua suuttumaan, silloin sinulla sinulla ei joko ole itsekunnioitusta, omia rajoja, prioriteettejä tai arvoja, tai sinulta on viety kaikki toivo ja rakkaus ja olet valmis kehosi kuolemaan.

Suuttuminen on terveellinen osa elämää.
Se mitä suuttumuksellasi teet, voi olla tärkeintä mitä ikinä saat aikaan.