Lapset ovat vanhempien pelkokerroin

Lapset ovat vanhempien pelkokerroin

”Kiinan reissunne oli jo semmonen opetus että on parempi olla hiljaa meidän kaikkien täällä.”

Noin kirjoitti äitini, oma äitini, jolta yritin pyytää lupaa kertoa mitä mä nyt oon keksinyt. Ei ole unelmien toteuttaja mun äitini. Siksikin minä olen.

Onko se näin yleisemminkin? Ovatko lapset perusasetukseltaan sellaisia, että heidän on tarkoitus toimia vanhemmilleen pelkojen kohtaamisen pakottajana? Sitäkö se on? On monia sanontoja, kuten

  • saadaan sellaisia lapsia kuin ansaitaan
  • lapset kasvattaa vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lapsiaan

Minun omat lapset ovat kyllä jo näiden 11 ja 8 vuoden aikana haastaneet minut äitinsä kasvamaan ihmisenä. Osin nämä asiat ovat menneet pelkojen purkamisen kautta, osin ihan vain menemällä epämukavuusalueelle ja osin epäonnistuen tässä kasvumahdollisuudessa.

Ajatuksena; onko se lasten rooli vanhempiaan kohti juurikin tämä? Jos lapsi kiipeää aina korkealle, onko vanhempi usein korkeanpaikan kammoinen? Tai tippuiko hän itse lapsena puusta ja sai kipsin jalkaan ja pelkää nyt kuollakseen, että lapsi kokee saman tuskan ja pettymyksen? Tai jos lapsi on supersosiaalinen, aina esillä, ja hakee huomiota – onko hänen vanhempansa esiintymiskammoinen?

En tiedä, kyselen tässä itseltäni ääneen asiaa.

Minun lapsista vanhempi on kiusannut kuolemaa muutamankin kerran. Arvatkaapa olenko itse ihmiselämän rajallisuutta sen takia miettinyt? Juu, ihan vähän. Saattaa olla juurikin se vaikutin, joka johti siihen, että muutettiin Kiinaan 2- ja 5-vuotiaan kans ja nyt tätä blogiakin aloittelen jakaakseni tempauksiani. Lapset on hengissä ja hyvävointisia ja minä olen vahvasti elämän virrassa kiinni ja otan pelkotilan kerrallaan käsittelyyn, kun ne eteen uskaltavat.

Anteeksi vaan äiti jos se pelottaa sua. Mä oon sun pelkokerroin.

Vastaa