”Laitatko mulle viestin, kun lähdet ajamaan tännepäin? Tiedän viimeistellä ruuan valmiiksi sun saapumiseen… Mulla on nälkä ?”

Viestin oikeaan alakulmaan ei tule kahta sinistä v:tä.

Eikä minulla ollut enää nälkä. 

Yhtäkkiä meitä ei enää ollut. Sinä katosit, poistuit, lähdit, kuolit. Ainakin minulle. En saanut sanoa hyvästejä, en halata viimeistä kertaa, en kysyä, en kuulla vastauksia. 

Yhtäkkiä olin ilman sinua.

Yhtäkkiä kenelläkään ei ollut vaikutusta. Yhdenkään ystävän halaus ei lohduttanut. Yksikään auringonsäde ei lämmittänyt. Yksikään sade ei kastellut. Yksikään hauskuus ei naurattanut. Yksikään suru ei itkettänyt. Yksikään ei ollut mitään. Edes mitään ei ollut mitään.

Meidän ympärillä oli kupla, jonka sisällä oli vain täyttymyksen olo, kaunis unelma todellisena elämänä, kaikki mitä tarvimme. Kuplassa oli me, emmekä me tarvinneet muuta.

Yhtäkkiä kupla vaihtui tefloniin, joka puristi vain minut yksinään kasaan, eristi minut maailmasta, vei pois valon ja varjot. Teflon karkotti pois elämän. Teflon heijasti kaiken pois ja piti minut sisällään. 

Yhtäkkiä oli vain harmaata, sävytöntä, väritöntä, hajutonta, eleetöntä harmaata, joka ui jokaiseen soluun, jokaiseen henkäykseen, jokaisen olemisen hetkeen tehden kaikesta olematonta. 

Yhtäkkiä olin, olematta kuitenkaan.

Tiedän, että hengitän. Tiedän, että elän. Tiedän, mutta en tunne sitä. 

Yhtäkkiä.

Minä ja teflon.

Ei enää minä ja sinä kuplassa hymyilemässä sydämestä asti.

Vain minä ja teflon.

Tänne minä käperryn, rusentuneeseen sydämeeni teflonin sisään.

Sillä minä olen teflon, joka minua ympäröi.

Teflon. Yhtäkkiä vain teflon.

(linkki rakkausrunoihin tässä)