Veneessä kyydissä samalla kun navigoin avaruusaluksen ohjaamossa. Ajan autoa sunnuntaina aamuauringon noustessa ja matkaan ajassa hyvin kaukana aamusta. Kerään saaressa metsäisellä kalliolla villiruohosipulia ja osallistun kauniisiin mekkoihin pukeutuneiden jumalattarien kulkueeseen. Suoristan siksi selkäni ja astelen arvokkaammin villiruohosipulit kukkakimppuna. Poistun toimistorakennuksesta surkeana – yksinäisyyteni kasvaa marssiksi mitä erilaisempien hahmojen liittyessä seuraani ja he tanssivat villinä ilosta kuin musiikkivideossa edeten piristääkseen minua. Se toimii.

Aika tuntuu todelta. Sitä voi pilkkoa osiin ja mitata. Kuitenkin aika on totta vain koettuna. Ohikiitävä hetki voi olla elämää muuttavan suuri. Odotus on ikuisuuden mittainen lyhyenäkin. Entä kun aika limittyy noin? Missä menee todellisuuden, kuvitelman ja tässä elämässä aiemmin kokemattoman raja? Entä jos raja on siinä mihin sen piirtää? Entä jos raja on minän sisäpinnalla? Minä olen laajempi kuin ihoni sisään jäävä tilavuus. Siinä minun tilavuuden sisäpinnalla on siis tietenkin pinta – raja minun ja maailman välissä. Onko se se raja koetun ja olemassa olevan todellisuuden välissä?

Yhtälailla kuin navigoin sitä alusta, minä istuin siinä veneessä. Minä ajoin sitä autoa, joka kulki tiellä ja reitillä. Minä olin siinä kulkueessa paljasjalkakengissäni. Minä olin ajassa. Eli missä minä olin?