Miksi et tee, vaikka tiedät, että pitäisi tehdä?

Miksi et tee, vaikka tiedät, että pitäisi tehdä?

Siis tiedänhän minä, että…
Kyllähän mun pitäisi, mutku…
Onhan tossa järkeä, noihan se näyttää menevän, mutta en mä…

Aikuiset sirkusnorsut uskoo, että kahleet pidättelevät heitä, koska he ovat viimeksi lapsinorsuina testanneet niiden lujuutta ja todenneet silloin, että kun on kahleessa, ei pääse irti. Oikeasti ne kahleet ei aikuisen norsun (tahdon)voimille mitään voisi, jos norsu testaisi aikuisen norsun voimalla niiden lujuutta. Naps vaan ja norsu olisi irti.

Me ihmiset ollaan ihan samassa tilanteessa uskomustemme kanssa kuin sirkusnorsut kahleittensa. Mutta mitä ne meidän kahleet on? Mitkä meitä pidättelee nykytilassa? Henk.koht. mä uskon, että kahleita on kahta lajia:
1. Perheen, suvun ja asuinmaan kulttuuri ja käsitys elämästä ja elämisestä eli ympäristöstä perityt käyttäymisen normit joihin kuuluu myös uskomus siitä kuinka paljon yksilö voi vaikuttaa omaan elämäänsä, vointiinsa, tulevaisuuteensa ja ylipäätään kaikkiin mahdollisuuksiin oman itsensä suhteen.
2. Uskalluksen puute haastaa tämä perusasetus, joka johtuu osin hyväksynnän tarpeesta. Toisin kuin aikuisilla norsuilla, meille aikuisille ihmisille on näkyvillä todistusaineistoa siitä, että toisinkin voi valita. Samoista lähtökohdista, samoista koettelemuksista huolimatta toiset nousevat takaisin jaloilleen, tai tekevät elämästä erinäköistä ja toiset eivät. Me nähdään, että on teknisesti mahdollista valita toisin. Sirkusnorsuilta tämä esimerkki puuttuu. Sirkusnorsut näkevät vain toisia norsuja, jotka ovat kahlehdittuja aivan kuin he itsekin. Sirkusnorsun maailmankuva saattaisi muuttua, jos näkökenttään tulisi villejä, kahleettomia norsuja. Jotkut ihmisistä katkovat kahleensa heti, kun näkevät esimerkin toisesta ihmisestä, joka katkoi ne samasta syystä tulleet kahleet. Toiset eivät katko kahleitaan, vaikka olisivat viimeinen kahleenkantaja elinympäristössään.

Miksi näin on?

Miksi me annetaan kahleiden rajoittaa meidän olemista, enemmän elämistä, oireiden poistumista, vaikka me nähdään, että ne eivät ole pakollisia?

Mun intohimo on auttaa ihmisiä voimaan paremmin ja elämäntarkoitukseksi on nousemassa löytää ratkaisu tähän kahleongelmaan, joka estää ihmisiä voimasta paremmin. Lähes satavarmasti jokainen minulta hyvinvointineuvoja pyytävä ihminen hyötyisi kehon elastisuuden lisäämisestä omega-3:sten, polyfenolien, prebioottisten kuitujen ja viherjauheen (vie 2 minuuttia päivästä) ja pehmeän liikkeen ja kävelyn lisäämisestä, joka voisi korvata jonkun autossa tai liian rankassa liikunnassa vietetyn ajan, eikä se silloin veisi juurikaan aikaa päivästä pois. Tämä on ensimmäinen mielenkiintoinen ajatuskäänne. Kun ehdotan jonkun lisäämistä, mietitään heti, että mitä hyvää se vie pois. Tässä kohtaa tunnen vastustamatonta houkutusta kerrata, että jotain huonoa tässä oltiin vähentämässä ja hyvää lisäämässä ja että nämä olivat keinoja, työkaluja siihen. Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu. Yleensä, kun tässä kohtaa pääsee oikeasti keskustelemaan tämän henkilön kanssa, syvältä sisimmästä löytyykin huoli toisten mielipiteistä. Se on jokaisella omanlainen ja hyvin henkilökohtainen ja useimmiten kipeä. Entä jos minä olenkin jatkossa iloisempi tai hoikempi, niin mitä mun ystävät/perhe/puoliso sanoo? Hyväksyykö ne minut enää? Joudunko ryhmän ulkopuolelle, kun en enää kärsikään meitä yhdistävistä oireista? Tässä mennään myös siihen, uskaltaako henkilö olla ryhmänsä ensimmäinen perusasetuksen muuttaja? Uskaltaako hän ottaa sen riskin, että hän nousisi parrasvaloihin, häneltä kysyttäisiin neuvoa, häntä kehuttaisiin tästä saavutuksesta. Ihminen lähtee niin äkkiä luomaan isoa uhkakuvaa siitä, että ihan vain se aamukakka tulisi sutjakammin ulos. Eihän siitä nyt tarvi lähteä puhujalavoille kertomaan kaikelle kansalle. Sitä voi vain nauttia kaikessa hiljaisuudessa oman pään sisällä, oman kodin aamupalapöydässä aamukahvistaan helpottuneemmalla mielellä.

Ihminen on ihastuttava olento. Meillä on niin rajoittamattoman hieno mielikuvitus, jolla me voidaan maalailla millainen tulevaisuus vain. Me vain tahdotaan useimmiten maalata uhkakuvia. Se on unelmientoteuttajalle hankalaa ymmärtää. Sillä samalla energialla, joka käytetään uhkakuvien maalaamiseen, me maalattaisiin kauniimpia kuvia. Enhän minä -ajatuksen ajatteluun menee sama aika ja energia kuin kyllähän minä -ajatukseen. Kiitollisuuden aiheiden listaamiseen menee sama aika kuin hatutuksen aiheiden listaamiseen. Lopputulos on aivan eri näiden vaihtoehtojen jäljiltä. Joko sua hymyilyttää tai hatuttaa.

Entä jos laitettaisiin ihan konkreettisesti vain ne hatut päähän, käytäis ulkoilemassa ja puhuttaisiin siitä mitä hyvää tänään tapahtui tai jos tapahtui jotain ei-niin-hyvää, niin mietittäisiin edes sitä kautta, mitä jäi tapahtumatta ja siihen verrattuna se ei-niin-hyvä ehkä tulee vähemmän kamalaksi, koska siinä ei kuitenkaan käynyt vielä niin että..

 

 

Vastaa