Kamalin ja rakkain kokemukseni, sairastuminen ja tervehtyminen

Kamalin ja rakkain kokemukseni, sairastuminen ja tervehtyminen

Itken lattialla kippurassa. Olin juonut vettä tyhjään vatsaan heti herättyäni aamuun. Eilen olin syönyt banaanin tyhjään vatsaan, se meni ilman itkua. Myöhemmin päivällä syöty banaani ei ollut sopinut edellisellä viikolla. Ruisleipää ei voinut syödä, ei edes hiivatonta ja käsinleivottua. Paitsi jos sen päällystin (yli)kypsällä avokadolla ja pippurilla.

En syönyt hiivaa, vehnää, ohraa, kauraa enkä ruista kuin leipänä avokadolla+pippurilla. En tuntenut vielä qvasiviljoja (kvinoaa, amaranttia..), joten en syönyt niitäkään. En syönyt sokeria, missään muodossa, paitsi parista hedelmästä joita hieman pystyin syömään, en intiaanina, raakaruokona, hunajana, steviana, agavena, en syönyt mitään makeutusaineita, en syönyt mitään ”makeaa”. En syönyt lehmänmaitoa, enkä juuri muitakaan maitoja, koska niissä oli sokeria. En syönyt lihaa, en kalaa, en tomaattia, munakoisoa tai mitään koisokasveja. En syönyt tietenkään mitään lisäaineita. Kahvia tai alkoholia ei tarvinut ajatellakaan.

Söin kypsennettyjä juureksia, maustamatonta (luomu)soijajugurttia, hieman banaania, avokadoa ja suolaa. Suolaa pidin mukanani aina, ja otin hyppysellisen kun heikotti, eli aika usein.

Kotona oli vastasyntynyt ja kolmevuotias lapsi. Se aamu kun vesikin alkoi olla myrkkyä, sai lähtemään vielä kerran lääkäriin helpotusta hakemaan.

Noin vuotta aiemmin olin käynyt erikoislääkärin kanssa keskustelun antibioottikuurin pakollisuudesta. Ensimmäinen lapseni oli syntynyt tuntemattomasta syystä keskosena, melkein kuollut ja odotin silloin toista lastani raskausviikolla 20. Ehkäistäkseen samaa tuntematonta syytä (tai epäiltyä bakteeria, jota ei löydetty minusta, lapsesta, napaverestä eikä istukasta) lääkäri katsoi parhaaksi määrätä minulle 20+6 viikon antibioottikuurin. Lopetin sen 18 viikon jälkeen, kun mahaan sattui. Synnytyksen jälkeen tarkoitetut 6 viikkoa hoituivat kerta-annoksella synnytyssalissa kuin suoraan suoneen kysymättä, pyytämättä ja lupaa antamatta naapurihuoneen synnyttäjälle tarkoitetun hevosen annoksen antibioottia. Hoitokäytännönmukaisesta synnytyksen jälkeen annettavasta antibiootista sain sitten jo kieltäytyä.

Sain varmastikin Suomen parasta hoitoa silloisen työterveysedun ansiosta. Tutkittiin ja todettiin, ettei minulla ollut syöpää, keliakiaa, eikä oikeastaan mitään diagnosoitavaa. Laryngoskoopilla (putken päässä oleva kamera vatsanpeitteiden läpi) totesivat maksani ”arpiseksi” ja poistivat sappirakon yli sentin halkaisijaltaan olleiden sappikivien vuoksi. Tällainen ”poissulkudiagnosointi” on ihan tavallista suolisto-ongelmien kohdalla. Jäljelle jäävät erilaiset suolen toiminnalliset vaivat, joita minullekin sitten diagnosoitiin. Lääkkeiksi olisin saanut epilepsialääkkeen (kouristuksia estämään) ja kortisonia (tulehdusta laskemaan) ja vielä jonkun kolmannen pahimpiin ”sappikohtauksiin”. Kysyin lääkäriltä: ”Paranenko minä?”. Sisätautien erikoislääkäri vastasi: ”Et. Näillä lääkkeillä pidämme oireitasi kurissa.” ”Entä mitä minä syön?” ”Ehkä sappiruokavaliosta olisi apua?” ”Sappirakonpoiston piti tehdä se ruokavalio tarpeettomaksi. Eikä se täsmää minun oireisiini, monet siinä sallitut eivät sovi minulle, ja muutama kielletty sopii.”

Mikään, koskaan, eikä ikinä, ole ollut minulle selvempää, kuin vastata ”ei” tälle lääkärille.

Minä halusin elää. Nauttia. Syödä.

Oli päivänselvää itselleni, että koska suolisto oireilee, se oireilee syömääni ruokaan (ja lääkkeisiin) ja ruualla sen voi myös parantaa. En silloin tiennyt mistä tuo varmuus tuli, mutta se oli vahva, yksiselitteinen ja selkeä. En hakenut määrättyjä lääkkeitä apteekista. Hain lapseni heidän mammaltaan ja menin kotiin.

Siinä samalla kun kävelin pois tuon yhden sisätautien erikoislääkärin vastaanotolta, kävelin pois kaikkien lääkärien vastaanotoilta, työstäni ja elämänkatsomuksestani.

Olin ollut lääketeollisuuden palveluksessa useamman vuoden, edustajana ja tuotepäällikkönä. Tunsin kansantautien käypähoidot, alan johtavia asiantuntijoita, lääkärien koulutusjärjestelmät ja sairaaloiden hankintatoimet. Olin ajatellut olevani hyvässä työssä, osa terveydenhoitoa ja tekemässä suomalaisia terveemmiksi. Oma lääkkeiden käyttöni oli liberaalia. Kärsin jatkuvasta migreenistä, astmasta, niskajumista ja vatsakrampeista ja lääkitsin niitä päivittäin reseptivalmisteilla, joita sain ilmaiseksi. Olin nuori, hoikka ja nätti – pinnallisesti.

Olin koko elämäni ollut alipainoinen, vaikka söin valtavia kasoja ruokaa ja herkkuja. Mummoni kuvasi minua sanoilla lama ja läpipasko, eikä parempia tai rakastavampia sanoja minulla itsestäni ollut.

Kehoni ei pystynyt imeyttämään juuri mitään syömästäni ruuasta, joten pysyin hoikkana. Kivut ja vaivat kielivät tulehduksista, mutta en osannut ajatella kehoani (ja psyykettäni) kokonaisuutena. Minulla oli hyviä ja huonoja päiviä, iltapäivisin väsytti, vatsaa turvotti ja akne oli pysyvä kaunistus kasvoillani.

Se mikä tuona iltapäivänä alkoi, määritti loppuelämäni. Minusta tuli minä.

Biokemiaa (biologiaa) Helsingin avoimessa yliopistossa, ravitsemuksen kirjoja, pilates-ohjaajakoulutus, vaihtoehtoisia hoitomuotoja, mitä erilaisimmin tavoin aloin tavata uusia ihmisiä, sain vaikutteita, vinkkejä, päädyin umpikujiin, itkin surkeuttani, itkin kipujani, raivosin ja välillä onnistuin. Yhtenä päivänä pysähdyin, pysähdyin keskelle olohuonetta, kesken kävelyn. Tajusin, ettei vatsaani koske. Siihen oli koskenut lähes 30 vuotta ja nyt ei enää koskenut. Ei yhtään. En tuntenut vatsaani. Ei ollut kipua. Ei ainoastaan krampit olleet poissa, vaan vatsaani ei koskenut lainkaan! Onnellisuus. Se onnellisuuden, hämmennyksen ja kauhun määrä, kun tajusin, että en enää edes tiennyt miltä tuntuu, kun ei tunnu. Kun ei tunnu kipua. Olin niin turtunut kroonisen vatsakipuun, että en edes ajatellut sitä kipuna, ennen kuin tuossa hetkessä, kun tajusin, että sitä ei ole.

Se palasi vielä monesti, ja joka kerta koin epäonnistuneeni enemmän kuin aiemmin, kun ”taas minä mokasin! mitä minä nyt söin! miksi ja miten!”, mutta minulla oli nyt tavoite ja usko sen mahdollisuuteen. Olin saanut ensimmäisen havainnon siitä miltä terveys tuntuu. Tiesin, että se on mahdollista. On mahdollista voida hyvin. On mahdollista olla kivuton.

Kaksi vuotta ruokavaliota, ruoka- ja oirepäiväkirjaa ja epäonnistumisen tunnetta. Sen jälkeen kaksi vuotta vähän vähemmällä epäonnistumisen tunteella hyvää oloa etsien. Neljän vuoden jälkeen julistin itseni terveeksi. Pystyin syömään mitä vaan saamatta akuutteja oireita. Ihme oli tehty.

Ihmeen jälkeen alkoi seuraava aikakausi. Mässäily, kaikki käy, mikä vaan, nipottaminen hauskuuden vuoksi, ja seuraavassa hetkessä mässäily. Jos piditte minua tuolloin outona ja hulluna, olitte oikeassa. Eikä se tainnut edes olla ohimenevää.

Oireet alkoivat palata.

Oli pakko tehdä kolmen aikajanan päätöksiä ravinnon suhteen. Niin minä muistan sen silloin määritelleeni; akuutti, hetkellinen ja pitkätähtäin. Minä halusin, en vain elää, vaan nauttia elämisestä ja voida tehdä mitä vain. Eli minun piti löytää itselleni ruokavalio mikä pitää minut terveenä (estää oireiden palaamisen) ja joka kestää hetkellisen herkuttelun.

Se polku oiikin kaikista vaikein.

Motivaatio pitikin löytää uudelleen. Hengissä pysyminen (se lääkärin lausuma oli tuntunut kuolemantuomiolta) oli motivoinut minua neljä vuotta. Muistin niin elävästi kivun ja epätoivon ja lattiakippuraitkut, ettei yhdestäkään irtokarkista kieltäytyminen ollut vaikeaa. Mutta tämä terveyttä ylläpitävän ruokavalion löytäminen ja ylläpitäminen.. se olikin haastavampaa..

Nytkin kun kirjoitan tätä, taas melkein uudet 4 vuotta myöhemmin, kehossa on tulioireita, liian herkuttelun seuraksena. Erehtyminen ja herkutteleminen on inhimillistä. Annan itselleni anteeksi.

Anteeksianto

Siitä kasvoi koko tervehtymistarinani selkäranka ja punainen lanka.

Anteeksianto Naisten klinikan hoitohenkilökunnalle, minulle vuosien ajan reseptejä kirjoittaneille lääkäreille, itselleni niistä miljoonista irtokarkeista ja jäätelölitroista, voileivistä ja itseni laiminlyönnistä. Ennen kaikkea itselleni. Ne päätökset ja ruuat mitä elämässäni olin valinnut, olin tehnyt sen hetkisen parhaan tietämykseni valossa. Tervehtyäkseni oli pakko hyväksyä se, hyväksyä tehdyt valinnat, antaa anteeksi ja jatkaa vahingosta viisastuneena eteenpäin. Surkuttelemalla ja katkeroitumalla en saisi itseäni terveeksi.

Anteeksiannosta tuli elämänuskoni, mantrani, valoni ja oppaani. Sen avulla pääsin pahimmista soista läpi. Vähitellen opin ”nousemaan tilanteen yläpuolelle”, ”katsomaan asiaa Jupiterista käsin” ja mitä näitä hienoja ajatuksia on.

Kiitollisuus alkoi nostaa päätään.

Samoihin aikoihin ympäristö alkoi reagoida muutokseeni uudella tavalla. ”Mira, mitä sinulle on tapahtunut?” Sain kuulla jonkun olettaneen minun kuolevan, kun näytin niin pahalta. Sain kuulla olevani nykyisin säteilevä, kaunis ja hyvinvoiva. Aloin saada kysymyksiä, minulta pyydettiin neuvoja. Huomasin selittäväni aminohapoista tai pH:sta useammin ja useammin ystävilleni ja työtutuille. Jakavani vuosien varrella kasvanutta osaamistani. Yhtäkkiä tuli se päivä jolloin yksi uusista ystävistäni sai minut tajuamaan olevani ravitsemuksen asiantuntija. Ihan koska olen perehtynyt intohimolla asiaan yli 7 vuotta, joka on hänen mukaansa maaginen raja jonkun asian hallitsemisessa.

Kiitollisuus!

Olen siirtänyt ja siirtänyt tämän tarinan kirjoittamista, koska olen niin vilpittömän kiitollinen kokemuksesta, siitä mihin se minut on tuonut, etten ole halunnut palata muistoihin, koska en halua kenenkään syyttävän niitä viimeisiä antibioottikuureja, jotka pohjakosketukseni ajoittivat. Sillä elämäntyylillä jota elin, ruokavaliolla jota seurasin, pohjakosketus olisi tullut myöhemmin vääjäämättä.

Tuolta tähän
Jokainen uusi aamu tuo uuden luvun tarinaan. Tuon fyysisen tarinan rinnalla kulki henkinen prosessi. Tajunnan laajentuminen, ajatuksen biologian ymmärtäminen (Bruce L. Lipton), energioille herkistyminen, tunteisiin kiinni pääseminen, pelkojen kohtaaminen ja oman arvon löytäminen. Mitä enemmän olen päässyt itseeni kiinni, sitä vahvemmin olen elämässä kiinni, sitä suoremmin katson ihmisiä silmiin ja sitä enemmän saan tehdä oman näköistä elämää. Nykyisin elämä on seikkailu karkkimaassa <3

Vastaa