Meillä on ”vaikeuksien kautta voittoon” ja ”se mikä ei tapa, vahvistaa” sanontoja. Niiden mukaan vahvistumme koettelemuksista ja kärsimyksistä. Tuskin olet eri mieltä siitä, että selätetty vaikeus vahvistaa. Jokainen kerta, kun itsekin olen katastrofista kävellyt selviytyjänä läpi, olen saanut lisää luottamusta siihen, että ”selviän mistä vain”. Olen saanut varmuutta, ylpeyttä, onnistumista ja näytettyä vaikeuksille keskaria.

Kuitenkaan  vaikeudet vahvistumiskeinona eivät ole takuuvarmoja, koska liiallinen haaste voi saada luovuttamaan, menettämään taistelutahdon ja kokemaan voimattomuutta vastoinkäymisten edessä. Siksi vaikeus ei ole tae vahvistumisesta. Vahvaksi tulemiseen tarvitaan jotain muuta(kin).

Helpoimmin mitattava vahvuus ihmisessä on lihasvoima – jonka kasvattamiseksi vuodatetaan hikipisaroita. Henkinen vahvuus näkyy päälle päin käytöksessä, mutta ei ole yhtä selkeästi mitattavissa kuin vaikka penkkipunnerruksen tulos. Henkinen vahvuus, kantti, kasvaa kulmikkaissa tilanteissa, joissa tuskanhiki voi pukata päälle ilman fyysistä punnerrusta. Tarkoittaako ”vahva” sellaista minkä kasvattamisessa tulee hiki? Mitä on vahva ihminen?

Toisaalta, vahva voi napsahtaa poikki, jos joustavuutta ei ole. Valtavan lihaksikas on harvoin elastinen tai ketterä. Henkinen kantti ei välttämättä näy lihasmassan kasvamisessa – vaikka henkistä kanttia sekin vaatii. Mitä se vahvuus sitten on? Ehkä hento voisi taipua niin paljon, että pystyy väistämään kohti tulevan kärsimyksen – kuten Matrix-elokuvassa Neo väistää luoteja. Silloin joustava hento olisi kestävämpi kuin kova vahva. Koska eihän kyky väistää tee luovuttajaksi – vai tekeekö? Neosta tuli legenda, koska hän pystyi väistämään luoteja. Tuleeko elämän iskuja väistelevästä sankari vai luopio?

Kovan kuoren kasvattanut vanha puu napsahtaa äkillisessä myrskyssä poikki, vaikka tuulisella rannalla versosta asti kasvaneet puut ovat sopeuttaneet kasvusuuntansa tuulen mukaan.

Käykö ihmiselle samoin? Jos on lapsesta asti tottunut tuuleen, on kasvanut jollain tavoin kieroon – on vähintäänkin oppinut väistämään iskuja – tai jos vasta isoksi kasvettuaan kokee ensimmäisen vastoinkäymisen niin napsahtaa herkemmin poikki? Rauha-mummoni sanoi, että kaikille annetaan vain sen verran kuin he jaksavat kantaa.

Sitten on vielä kärsimyskisat ja kovuuden ihannointi. Kärsimyskisoja käydään kahvipöytäkeskusteluissa ja niissä voittaja on hän, jolla on ikävin pomo, eniten töitä, typerin naapuri, eniten epäonnea tai vaikka sairastavin lapsi. Kärsimyskisaajan tekee onnelliseksi kysy mennä läpi mistä vain teflon-pinnan naarmuuntumatta.

Mitä on teflon-pinnan kovuuden alla? Ovatko siellä syvät vatsalihakset tukemassa tunteiden sulattelua suolistossa vai onko siellä itku piilottelemassa epävarmuudessa? Sanoisin, että itku sieltä useammin on. Itku, koska jokainen vastoinkäyminen haastaa uskoa elämään, uskoa omaan onnistumiseen, uskoa hyvään, uskoa helppouteen. Jokainen haastava tilanne lisää ”tietoamme” siitä, että haasteita elämässä riittää.

Miten vahvuudesta on tullut näin vaikeaa?

Miksi minäkin ajattelen, että koska olen katsonut kuolemaan silmiin useamman kerran, ymmärrän elämästä enemmän.

Missä on vahvuuden rajat? Mistä vahvuus koostuu? Eikö vahvuus olekin rajatonta ja tehty pehmeydestä?