Olen kotoisin kuivalta mäntykankaalta. Opin uimaan rauhallisesti aikuisena. Pinnalla pysymisen opin lapsena pohjattomassa suolammessa, johon serkun kanssa hypittiin lahonneelta laiturilta aikuisilta salaa. Ensimmäiseen hyppyyn ponnistaessa en osannut uida kuin käsipohjaa. Serkku oli sanonut, että räpiköit vaan, kyllä sinä pintaan nouset. Tasapainoilin niillä muutamalla laudalla, mitä edellisen sukupolven lapsille rakennetusta laiturista oli jäljellä, ja hyppäsin. Suosta irtoava turpeinen höttö tekee muuten täysin puhtaasta vedestä mustanruskean sameaa. Sätkin upoksissa käsillä ja jaloilla kaikkiin suuntiin ja toivoin parasta. Nousin pintaan! Onnistumisen riemun muistan neljäkymmentä vuotta myöhemmin vielä elävästi. Ja eikun uudestaan!

Tämä harrastus loppui siihen, kun yhdellä kerralla unohdettiin käydä läheisessä kahluumatalassa hiekkapohjaisessa suolammessa pesulla ennen pyyhkeisiin kietoutumista. Vaikka suolta oli serkun kotiin pari kilometriä metsäpolkua pitkin, ei me ehditty saada suolammen turvenöyhtää irti itsestämme, eikä pyyhkeistä, ja aikuisilta saatu palaute hengenvaarallisesta uimareissusta lopetti päiväretket suolammelle.

Uimataitoni jäi suolampihyppytasolle pitkäksi aikaa. Vasta kun laitoin lapseni uintitekniikkakursseille, menin itsekin ja uskalsin viimein uidessa laittaa kasvot pinnan alle ja aloin rauhoittua vesielementin lempeään syliin. Sitä ennen olin päässyt testaamaan jalkojen alta katoavan meren pohjan voiman Cobacabanan rannalla bikinejä ulkoiluttaessa. Sitä kun ei voi selittää, miltä tuntuu, kun hiekka jalkojen alta vajoaa pois ja vie mukanaan, vein lapseni Atlantin rannalle matalaan rantakivikkoon kokemaan saman – hieman turvallisemmin. Vaikka sitä istuu rantakivellä ja vettäkin on vain nilkkoihin asti, niin meren aaltojen voima on vaikuttava.

Minulle purjehduksen opettelun aloittaminen oli tunnetasolla iso asia. Tiedän uimataitojeni rajallisuuden ja kunnioitukseni vettä kohtaan on liiankin suuri. Mutta, vaikka, minua ajaa rakkaus oppia uutta, olen tänään kurssin jäljiltä aivan puhki poikki loppu. Pelkästään viime maanantai-illan nelituntinen veneellä, joka ei poistunut kilometriä kauemmaksi laiturista, vei minut tiistaiksi peiton alle. Syvimpien tuntojen pintaan nostaminen ei ole aina (koskaan?) mitenkään kepeältä tuntuvaa. Tein maanantaina kurssilla sen mitä muutkin ja myös sen, mitä olin etukäteen olettanut hankalimmaksi, eli veneen ohjaamisen takaisin laituriin. Tietenkin kapteeni-opettaja antoi täsmälliset ohjeet, mutta minä olin ruorissa veneen lipuessa kauniisti laituriin. Perjantai-illan pieni reissu ja lauantain ja sunnuntain pitkät päivät merelle tuntuvat tänään kehossa kaikkialla. Hädin tuskin kykenen tekemään tämän lokimerkinnän itselleni, muutoin tämän päivän osalta voi velvoitteet unohtaa. Pöydällä on kirjallinen todistus suoritetusta kurssista. Tiedän osaavani toimia kapteenin ohjeiden mukaan purjeveneen miehistössä. Tiedän miten paljon osaamista saan vielä itseeni hankkia, ennen kuin minun kannattaa kipparoida venettä Karibialla, mutta suojan puoleinen köysi on irti laiturista.

Tietoisesti en veneessä ollessa syvimpiä tuntojani tunnustellut. Enkä oikeastaan nytkään. Pahimmat veteen liittyvät pelkoni olen ymmärtänyt regressiohoidoissa paranemismatkallani jo aiemmin. Nyt on kehon vuoro puhdistua niiden tuomista jumeista, johon tämä liian lyhyiden unien tuoma fyysinen väsymys tuo oman lisänsä. Tällaiset päivät ovat sitä mitä kukaan ei halua kuulla aloittaessaan henkistä polkua. Mitä useammin näitä on kohdannut, sitä käsittämättömämpää on se, että niitä tulee vielä lisää.

Miten pitkään kärsimys onkaan tarpeen?