Kun oikein tarkkaan tilannetta analysoin, kun mietin miksi minä tätä teen, mitä minä tästä työstä saan, miten tämä saa minut heräämään aamuisin ja tekemään sen titteliini kuuluu, oli vastaus enää: ”palkkaa ja pahaa oloa”. 

En saanut työstäni enää mitään muuta iloa kuin rahaa ja sitä saadakseni minun oli siedettävä pahaa oloa, joka voimistui koko ajan kehossa ja mielessä, eikä siitä vapautumiseen enää työmatkaan kuluva aika riittänyt. Paha olo seurasi kotiin, oli läsnä ajatuksissa aamulla herätessä ja kutinana ihossa koko ajan laajentuen. Miten paljon pahasta olosta pitää saada rahaa, että se on sen arvoista? Olin ymmärtänyt jo, että ei ole työaikaa eikä vapaa-aikaa, että on vain elämän aikaa, ja se ei kulunut siihen, mitä arvostin.

Mutta miten päästä irti? 

Tätä mietin vuonna 2017, kun yli kuuden tuhannen euron kuukausipalkka juoksisi jatkossakin, jos vain jaksaisin pelata pöytäjalkapalloa kollegoiden kanssa toimistolla ja puolustaa asiaa, jota en itse kannattanut.

Olin tottunut saamaan hyvää palkkaa. Olin tottunut palkan tuomaan turvallisuuden tunteeseen, joten vaikka se vaati ison uhrin, se oli tuntunut enemmän turvalta kuin vankilalta. Kolmanteen irtisanoutumiseen, siihen lopulliseen hyppyyn tyhjän päälle johtanut tapahtumaketju oli jo käynnistynyt organisaation koukeroissa, mutta minä luin vielä sen päivän Kauppalehteä.

Irtautumisessa palkan tuomasta turvasta oli minulle kolme vaihetta, kolme irtisanoutumista.

Ensimmäinen irrottautumisen vaihe oli tapahtunut jo vuonna 2010. Silloin lääkärin minulle lausumia: ”ei sinua voida parantaa” sanoja oli seurannut irtautuminen lääketeollisuuden markkinointitehtävistä. Opiskelin pilates-ohjaajaksi ja muutin perheeni Hong Kongiin. Sieltä oli pakko palata Suomeen, ja rahan tarpeen ohjaamana menin takaisin palkkatöihin. Koska tie lääkkeiden parissa oli tullut umpikujaan, löysin paikkani FMCG-tuotteiden keskeltä. Kuitenkin siellä oli liian kiireistä, riittämättömyys ei riitä kuvaamaan oloani, vuorokauden tunnit eivät vain riittäneet, ja toimiston sisäilma oli sakeana kemikaalien tuoksua, joka kivisti päätä ja väänsi mahaa. Siksi vuonna 2016, oli toisen irrottautumisen vuoro. Lähdin testaamaan kuinka paljon rahaa pitää saada vastineena pahasta olosta.

Vaihdoin työhön, josta maksettiin tuhat euroa enemmän kuussa ja jossa oli tekemistä 90 % vähemmän. Tekemistä oli niin vähän, että toimiston rutiineihin kuului kaikille pakolliset iltapäivän keskustelut kahvin kera ja pöytäjalkapallon pelaaminen. Se varsinainen työ mistä olin vastuussa, oli enemmän arvojeni vastaista kuin mikään koskaan aiemmin. Liika tekeminen ei enää stressannut, mutta tunne siitä, elämän aika valuu turhuuteen oli minulle kamalampaa.

Olin löytänyt vastauksen. Mikään ei riitä. 

Mikään määrä säännöllistä palkkaa ei riitä korvaamaan hyvän olon ja merkityksellisen olon menetystä. Oli aika jättää loistava tulevaisuus taakse syksyllä 2017. Silloin palkkaa ja pahaa oloa yhdistelmä viimein ylitti kipukynnyksen niin moninkertaisesti, että pomon sanat: ”pidät saamasi sairasloman loppuun ja palaat sitten toimistolle aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut”, aiheuttivat niin fyysisen tuntemuksen vatsassa kääntyvästä puukosta, että pomo näki sen kasvoiltani ja jatkoi: ”ellei sinulla ole muita suunnitelmia”. Ei, ei minulla ollut, mutta toimistollekaan en voinut palata. Löin kättä päälle irtisanoutumisesta sillä sekunnilla.

Palkkaa ja pahaa oloa tie oli kuljettu loppuun. Vaikka kivahan se oli, että työvelvoitteen mukana palkka juoksi vielä muutaman kuukauden, koska turvaverkossa oli isot reiät. Minulla ei ollut sitä muuta suunnitelmaa, jota pomo oletti minulla olevan. Oli vain tarve päästä pois ja viimeinkin rohkeutta tehdä se, koska keho, mieli ja sydän olivat romahduspisteessä.

En tiennyt mitä seuraa, mutta aiempaan en voinut jäädä.

Irtisanoutuminen ei ole sitä, että kertoo pomolle lähdöstä. 

Irtisanoutuminen on sitä, kun itse irtautuu siitä minäkuvasta, johon aiempi työrooli kuuluu olennaisimpana osana.

Kuka olen, kun en sitä enää voinut kertoa ojentamalla ison firman kallista käyntikorttia ja kertoa palkan perusteena olevaa titteliä. Kuka ja miksi tässä elämässäni on elossa? 

Ego sai paniikkikohtauksen. Sydän sai hepulin. Tilannekomiikkaa arvostava huumorintajuni pelasti, kun tein minimipalkalla niitä samoja hommia, joita aiemmin olin norsunluutornistani tilannut alihankintana.

Hänelle joka olin vuosina 2010 – 2017, kun pinnistelin eroon palkkaa ja pahaa oloa uraltani, ja hänelle joka täysin tuuliajolla etsi itsestään turvaa uralta irrottautumisen jälkeisinä aikoina, voin tänään kertoa lohduttavia ja rohkaisevia sanoja.

Elämä kantoi, koska elämän aika alkoi.