Entä jos tarinani katoaa? Onko minua silloin olemassa? Jos menetän muistini, menetänkö itseni?
Entä jos valitsen muistaa eri asioita menneisyydestäni, tulenko silloin eri minäksi?
*
Ympäristö muokkaa meidän uskomusmaailmaamme ja toistuvasti nähdyistä tarinoista tulee totta – myös elokuvien tarinoista. Ihmisen mieli ei erota onko tarina totta vai tarua, tapahtuuko se oikeasti vai leikisti. Kaikki tallentuu muistoihin myöhempää käyttöä varten. Mieli todellakin uskoo kaiken, mitä sille sanot.
Mielikuvien, mielen kuvien, muistojen tarinoiden pohjalta teemme ratkaisuja, valintoja, tässä hetkessä eteen tulevissa tilanteissa. Jokainen meistä tekee satoja valintoja koko ajan. Elämän hyvin-vointi koostuu valintojen ja niistä seuranneiden tekojen yhteissummasta. Aiempi tekeminen toi sinut tähän vointiin, ja jos haluat jatkossa voida toisella tavalla, sinun on tehtävä asioita tästä hetkestä lähtien eri tavalla.Valintaa ohjaa tunne, ja hyvinvoinnin valintoja ohjaa se, miten paljon välität itsestäsi ja miten paljon uskot teoillasi olevan vaikutusta elämääsi. Elämä on täynnä pieniä valintoja herätyskellon torkuttamisesta, punnerruksen tekemisestä, kauniin sanan sanomisesta, kiittämisestä ja tiuskimisesta ruuan valintaan ja aina tunteiden polun seuraamiseen oman sydämen ympäri, eli oman tarinan ymmärtämistä ja riittävästi toisin kertomista.
Menneisyyden tapahtumiin liittyvän energian eli tarinan, jota menneisyydestämme kerromme, voimme muuntaa toisenlaiseksi, toisin sanoen tutustua niihin liittyviin tunteisiin tietoisesti ja kulkea vähän kuin polkua pitkin kohti neutraalia. Se tapahtuu niin, että muutetaan sitä, mitä niistä hetkistä itselle puhumme. Ei aleta valehtelemaan – se on eri asia. Myöskään ei tarvitse uskotella pakottamalla, että jotakin ei tapahtunut tai että se meni ihan toisin: se meni miten meni. Tarinan toisin kertominen on näkökulman muuttamista, sivujuonteen nostamista pääjuoneksi, uusien näkökulmien mukaan tuomista tai hetkellisesti jonkun hahmon osuuden poisjättämistä.
Esimerkkinä kerron, että kun itse rakennan tarinaani uusiksi, en enää korosta ”yksinäisyyttäni lapsena, koska lähistöllä ei asunut lapsia”, vaan muistan miten asuimme luonnon rauhassa, tepastelin avojaloin ulkona ja söin mansikoita talon seinustalta ja mustikoita lähimetsästä. Minulla oli aikaa itselleni jo silloin, eikä mitään tarvetta miellyttää kavereita tai hankkia samoja vaatteita kuin kaikilla muilla. Koin jo varhain millaisia seuraamuksia kateuden ja katkeruuden teoilla on ja sen vuoksi sain laajasti näkemystä jo lapsena elämän kudelmasta (syyn ja seurausten verkosta, ks. Rauha s. 146–150) ja siitä miten tekemämme valinnat muokkaavat elämämme hyvinvoinnin. Siksi opin päättämään itse omasta puolestani isoistakin asioista, koska sain niin vastakkaisia esimerkkejä ympäröiviltä aikuisilta.
Mieli uskoo kaiken mitä sille sanon. Nyt kerron mielelleni lapsuudestani kauniita tarinoita. Ne olivat totta ja läsnä jo aiemminkin, en vain antanut niille samaa määrää huomiota kuin näkemilleni esimerkeille lapsensa tappaneista alkoholisteista ja naapurin kateuden vuoksi konkurssiin ajamisista. Mieluummin muistelen mäntymetsien kauneutta, hiihtoretkiä kouluun ja sitä kun istuin takapenkillä ja jännitin katkeaako auto keskeltä, kun isä testasi miten audi kulkee tai miten auton radion äänet oli täysillä edellisenä päivänä pihalle autosta soitetun musiikin vuoksi ja mummo pomppasi takapenkillä ilmaan, kun käynnistin auton. Sydänkohtausta ei onneksi kuitenkaan tullut ja päästiin uimaan. Elämälle on parempi nauraa. On se niin hullunkurista kaikenkaikkiaan!
Tämä tarina on kolmaskymmeneskahdeksas osa Rauha-kirjan perjantaijuttuja.
