Eilen olisin saanut masennusdiagnoosin ja huolestuneen ilmeen lääkäriltä. En tietenkään käynyt lääkärissä ja sain sen sijaan reaktion miehessäni aikaiseksi – mutta se ei ole tämän tekstin pointti.

Tunteet on mielelle kiintoisia tuttavuuksia! Niiden hommaa on nimenomaan nostattaa kaikenlaisia kokemuksia ihmisen mietittäväksi. Eilen tuli yksi annos lisää tunnekokemuspankkiin.

Mitäkö sille tein?

No enpä juuri mitään. Keskustelu siinä tilassa ei minulta oikein onnistu. En saa sanottua mitään millä saisin kenetkään ymmärtämään mitä sisälläni tapahtuu. Sanat, mitä pakotan ulos huuliltani, vain pahentavat, koska ne puhuvat keskeneräisistä mietteistä. Mieluummin siksi vetäydyn ja aiheutan vain hämmennystä kaikille ketkä yrittävät auttaa. Ja tämä vain siksi, että en halua apua. Minä haluan vain olla. Olla ja antaa tunteen olla. Ei minulla ole siitä mitään mielipidettä, eikä mitään ajatusta siitä tunteesta.

Annoin sen olla.

Se on tunne. Tietynlainen illuusio. Ihmisen elämän tärkeimpiä elementtejä, mutta silti illuusio. Tunne koetti kertoa, että en ole onnellinen. En tiedä miksi. Ei minua kiinnosta. Yöllä se muuttui unikuviksi, kertoi tarinaansa sitä kautta. Muistan unista jotain ja unohdan senkin pian.

Ehkä ihmisen voi saada unohtamaan onnellisuuden, mutta ei se mihinkään koskaan mene. Onnellisuus on. Onnellisuus on. Ja löytyy kaiken tunnemoskan alta, kun sen antaa vaan olla.

Seuraavan aamun ajatus onnellisuudesta täällä: https://youtu.be/HcUAAEAItlY

Elämä jatkuu, parempana, kuten aina. Anna tunteen olla. Se kertoo mitä haluaa, ja sitten se haihtuu. Tunne on. Kunnes sitä ei enää ole.