Minä olen.
Edelleen minä olen.
Tuo lause ei jatku. Se ei täsmennä, että minä olen tätä tai tällainen. Tässä roolissa minä olen. Ei. Ei enää. Minä olen. Siinä se. Kuten aina. Tässä kehossa on rajat. Tämä keho on rajallisen ajan. Se on totta. Se on illuusio. Keho on.
Edessä on tie. On.
Mutta ollaakseen edessäni, se on oltava myös tässä, allani, siinä missä minäkin. Muuten sitä tietä ei olisi.
Kuljenko sitä?
Kuljetko sinä sitä tietä?
Mitä se tarkoittaa?
Vai kulkeeko tie?
Aika on ainut mikä tätä kokemusta mittaa. Aika on hetki sydämessä, se johon voin palata ja matkata tulevaan. Jos kuvaa tietä pitkin kulkevasta kiihdyttää tarpeeksi, se kulkeva muuttuu näkymättömäksi ihmisen silmälle. Siitä tulee niin nopea, että se katoaa näkyvistä. Aika kulkee, aika mittaa, aika määrittää olemisen.
Rooli. Olen äiti, olen vaimo, olen kirjailija. Olenko?
Olen ja en ole.
Olen niitä, mutta en ole ne.
Olen jotain joka on myös äiti, vaimo ja kirjailija.
En ole siksi, että olen äiti, vaimo ja kirjailja. Olisin, vaikka en olisi niitä.
Minä olen ja minä esiintyy tässä ajassa äitinä, vaimona ja kirjailijana.
Minulla on roolini, mutta minä en ole roolini.
Kuin näyttelijä lavalla.
Hän on se näyttelijä joka lavalla esiintyy roolissaan.
Hän on ja hän on.
Olemisessa on eroa.
Kumpikin on totta tässä hetkessä. Jos emme näkisi näyttämöä, jos emme tietäisi olevamme teatterissa, mielemme uskoisi näyttelijän olevan roolinsa.
Tällä elämän näyttämöllä, mieli voi uskoa olevansa roolinsa, koska ei huomaa olevansa teatterissa.
Havainnoija, se joka näkee minut lavalla, näkee roolin jota esitän.
Kuka on?

Tämä kirjoitus on neljäskymmeneskolmas osa Rauha-kirjan perjantaijuttuja.