Tunne ei ole järjen vihollinen, eikä järki ole tunteen vihollinen.

Ihminen, joka ymmärtää tunteikkaan reaktionsa syitä ja seurauksia, on järkevämpi kuin hän, joka ei ymmärrä.

Ulkoisen impulssin esiin nostattaman ja hetkessä mukanaan vieneen tunnereaktion voi kokea haitallisena arkijärjen häiritsijänä tai työkaluna järjellä tehtyyn itseen tutustumiseen.

Mikä ikinä se esiin pulpahtanut tunnereaktio olikaan, se tuli jostain. Se ei tullut tyhjästä. Se ei tullut ilman syytä.

Syy tunnereaktioon voi olla typerä, juuri hetkeä aiemmin tapahtuneeseen asiaan liittymätön, vanha, turha ja haittaava, mutta se oli silti sen tunnereaktion syy. Kun tällaisen syyn järjellä ymmärtää, se useimmiten ”paranee” kerralla.

Monien ylireagointien takana on trauma. Samoin taustalla voi olla tärkeä arvo, periaate, jota haluaa noudattaa, vaikka toiset ihmiset näkisivät arvopohjaisen käyttäytymisen ylireagointina. Asia vain on tärkeä. Arvon ohjaamasta käyttäytymisestä ei ole tarkoitus parantua. Trauman ohjaama käyttäytyminen lievenee sitä mukaa, kun traumasta toipuu.

Traumasta toipuminen kulkee monien tunteiden kautta. Siihen liittyy todennäköisesti syyllistämistä ja uhriutumista, syyttämistä ja vihaa, häpeää ja apatiaa, sekä parantumisen lähestyessä ylpeyttä, kunnes rohkeus elää ilman trauman vaikutusta tekee trauman taakse jättämisen itsestään selvyydeksi. Trauman lähtötilanteita voi silloin jo ymmärtää ja hyväksyäkin, muuttumatta kuitenkaan alistuvaksi ymmärtäjäksi vääryyttä kohtaan.

Anteeksiantaminen on tärkeintä tehdä itselle siitä, että pysyi trauman vankina tähän hetkeen asti, koska siitä nousee helpoiten kiitollisuus asiaan havahtumisesta (edes nyt) ja valmius irti päästämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että pystyy elämään ilman tämän trauman rajoitteita jatkossa. Se on olennaista. Sitä tavoitellaan, kun pyritään järjellä ymmärtämään tunteiden logiikkaa.

Tunteen logiikka ei ole hukassa. Tunteen logiikka on olemassa. Tunteen logiikka on selkeä ja ymmärrettävä. Se ei vain välttämättä ole sellainen kuin haluaisimme sen olevan. Ymmärtämällä mitä se nyt on, siitä tulee sellainen kuin haluamme sen olevan.

Tunne tarvitsee järjen yhteistyöhön kanssaan, ei kiusaajaksi.

Kiusaaminen on tuhmaa ja typerää tunneasioissakin.

Kuulluksi tuleminen on ihmiselle merkki olemassa olosta. Siksi kaikki ne hetket, kun toiset ihmiset keskittävät huomionsa minun kuuntelemiseen, ovat tärkeimpiä ihmisen itseluottamuksen kehittymiselle. Mitä vähemmän olemme tätä lapsena saaneet, sitä enemmän sitä olemme jääneet kaipaamaan ja sitä vähemmän tiedämme keitä olemme. Jos en saa kertoa sinulle kuka olen, en kuule sitä itsekään.

Oman itsen sanoittaminen ryhmälle on toimivin terapiamuoto, koska siinä kertoaessani muille vastauksiani, kuulen ne itsekin. Kun havaitsen kertovani kymmenettä kertaa ryhmälle samaa tarinaa, havaitsen kertovani tuhannetta kertaa samaa tarinaa itselleni. Tällöin järkeni huomaa tunteen jääneen kierteeseen yhden tarinan ympärille, ja osaa vapauttaa sinut trauman pinteestä.

Rauhan matkalla vertaistukiryhmissä emme avaa sisintämme, emme kerro traumojamme tuntemattomille, emme laita egoamme koetukselle, emme pura väkivalloin mitään esteitä sisältämme. Me luemme muutaman sivun työkirjasta ennen jokaista tapaamiskertaa ja teemme tapaamisilla harjoituksia, jotka liittyvät vain epäsuorasti tai teoreettisesti luettuihin aiheisiin. Havahtumiset jäävät sinulle itsellesi järjellä sulateltavaksi. Varsinainen ajattelu ja järkeistäminen tapahtuu ryhmän tapaamisten välissä, mutta se ei tapahtuisi ilman egon ohittavaa työskentelyä ryhmässä.

Sinun täytyy kuulla mitä kerrot, ymmärtääksesi mitä puhut.