Puren leukoja tiukemmin yhteen. Ahdistaa, pinnani lyhenee olemattomiin, vatsa pulputtaa ja näkö hämärtyy. ”Minä kun luulin, että sinulla on aina vain ihania päiviä”, sanoo taas yksi ihminen minulle… no ei ole. Pidän kiinni oikeudestani huonoihin hetkiin, anna mun murjottaa.

Minulle tunteiden käsittely, tarkoittaa usein juuri tätä.. kirjaimellisesti tunteiden sulattelua joka tuntuu minussa monin tavoin ja kaikkien kolmen sydämeni kautta, kun keho ja mieli oireilevat samaan tahtiin. Kun sitten tilanne selkenee ja lopulta päästän irti jostain ajatuksen tasolla, käyn seuraavana päivänä useammin vessassa. Suolistoni sulatteli saman asian kuin mieleni ja sydämeni ja siksi tuo irtipäästetty asia irtoaa minusta myös fyysisellä tasolla.

Kun jokin ajatus, havahtumisen ja muutoksen tarve, jokin iso tunnemuisto tai trauma haluaa tulla käsittelyyn, se väistämättä sen tekee, koska olen opetellut olemaan estämättä sitä. Se tulee välillä valaistumisena (Rauha s. 135 heureka-hetki) ja välillä pistävänä kipuna tai henkisenä pahana olona. Valaistumisen hetki on ihana! Silloin asiat loksahtavat kohdilleen, ajatuksissa kirkas kohdevalo selkeyttää ratkaisun ja kokonaisuus hahmottuu täydellisenä. Jos ymmärtäminen ei käy näin ”kivuttomasti”, tunnen fyysistä kipua tai henkistä pahaa oloa – aivan kuin minussa olisi jotain jota en sulata.

Ehkä siksi että olen lopen kyllästynyt kehon oireiluun, annan pahalle ololle luvan olla. En marttyyrinä, en uhrina, en jäädäkseni siihen, vaan päästäkseni siitä eroon. Olen vain jo ymmärtänyt sen, että paha ei poistu käskemällä sitä menemään pois. En useinkaan onnistu kipua samantien rakastamaan, mutta pyrin olemaan neutraali ja utelias. Koetan mahdollisimman nopeasti ymmärtää mistä on kyse. Kivulla on aina viesti, jotain kipu haluaa minulle sanoa. Koetan olla arvaamatta ja tivaamatta vastausta, pyrin olemaan salliva, antamaan vastauksen tulla sellaisena kuin se haluaa minua ohjata. Usein olen jumissa jossain toimintatavassa tai ajatusmallissa, joka ei enää palvele minua eikä elämää parhaimmalla tavalla. Olisi aika mennä eteenpäin, mutta en ymmärrä lähteä liikkeelle pois vanhentuneesta tilanteesta.

Siispä antaudun pahan olon vietäväksi. Minulle antaa siihen rohkeutta luottamukseni elämän kantavaan voimaan ja sisälläni kupliva riemu, jotka eivät poistu, vaikka jostain pinnan alta pintaan pulputtaa jotain hankalaa, sulamatonta ahdistamaan ja jomottamaan. En koe antautumisen olevan itsekästä, vaikka en parhaimmillani ympäristölle silloin olekaan ja asioita jää tekemättä, se vain on pakollista ja tunteiden käsittelyn ja eteenpäin menemisen mallia haluan näyttää, ymmärrettiin sitä tai ei.

Tällä kertaa ahdistavaa oloa jatkui lähes kuukauden, kunnes alkuviikosta valkeni. Kyllä, tällä kertaa ahdistus vei tuskien taipaleelle kuukaudeksi. Tämän kuukauden aikana oli kirjajulkkaria, oli joulua, oli uuttavuotta oli bileitä ja kohtaamisia, joissa osa huomasi minun olevan vaisu tai kireä ja joidenkin kanssa asia tuli puheeksi. Oli planeettojen välisiä kolmioita ja talvipäivän seisausta ja oli pääkipua, oli helpompia päiviä ja hetkiä jolloin pystyn hengittämään tuskan piiloon myös itseltäni.

Huono olla.

En ihannoi huonoa oloa, en halua sitä sekunttiakaan pakollista enempää, mutta ilman huonoa oloa en samalla lailla tuntisi samanlaista auvoa mikä virtaa minuun, kun ymmärrän mitä huono olo kävi sanomassa. Varjo tuo valon esiin myös tällä tavoin. Useimmiten paha olo on tuonut näkyville jotain aivan päivänselvää. Siis jälkikäteen nähtynä päivänselvän oivalluksen. Selkeytyminen on tuonut valaistumisen eli ymmärryksen isommasta kuvasta. Kun en helpolla sitä nähnyt, niin sitten tuskien kautta.. taas. En pidä huonoa oloa ikuisesti pakollisena vaatimuksena hyvälle ololle, mutta kovin usein sitä olen tarvinnut osatakseni pysähtyä ja zoomatakseni etäämmälle katsomaan isompaa kokonaisuutta, jotta näkisin tarpeettomaksi käyneen mammutin kokoisen esteen positiivisen kehityksen edessä… Kärsimys on pakollista niin kauan kuin kärsimys on pakollista on Coelhokin runoillut. Vielä tulee se päivä, jolloin elämä on pelkkää valaistumisesta… ehkä.

Kun ei hyvällä, niin sitten pahalla, tuntuu elämä monesti kohdallani toteavan, kun en nätisti sanomalla näe hänen viestiään. Niinpä saan kokea sellaisia kasvukipuja, joihin ei laventeliöljyn sively jalkoihin auta, kipulääke vielä huonommin. Oliko muka niin vaikeaa ymmärtää, että kuukauden verran piti asiaa vatvoa?! Kysyy elämä rakastavasti minulta nyt. No ei näin jälkikäteen sanoen ollut, mutta näin tässä nyt kävi– taas.

Tällä kertaa huono olo kävi sanomassa, että ymmärrä nyt jo, että sinä kirjoitit Rauhan. ”Sinä olet nyt hän, joka kirjoitti minut. Kirjoitit kirjan, jonka tulosta varmistuit keväällä 2018, kun pakotin sinut kirjoittamaan Kehon korjausoppaan ja sinä tunsit koko ajan sen olevan pullonkaulassa oleva tukos, joka on vapautettava, jotta se oikea kirja voi tulla ulos. Nyt se oikea on tullut ulos ja saat kirjoittaa siitä mistä tunnet eniten rakkautta.” Muutaman kyyneleeni jälkeen hän jatkaa: ”Kerro vielä heille siitä kuka minä olen, miten minut koet, kirjoita siitä erikseen tarina.”

Rauhan julkaisu on ollut elämäni suurin tunnematka.

Rauhan kirjoittamisella olen laittanut oman itseni uusiksi. En ole enää lainkaan se ihminen joka olin kun aloitin, olen nyt se ihminen joka julkaisi Rauhan. Miten voisin olla sama, kun sain tehtyä jotain niin olennaista itselleni? Siksi rakennan nyt sisintäni uusiksi ja siksi minulla kesti kuukauden tajuta mitä tapahtui.

Tämä oli se ymmärrys, jonka tuleminen tietoisuuteen vei kuukauden ajaksi tuskien polulle. Eikö olekin hölmöä näin jälkikäteen ajatellen? Päivänselvän asian tajuaminen voi olla vaikeaa, koska ymmärryksen kautta tulee tieto siitä millä kaikilla tavoilla elämä nyt muuttuu. Mitä kaikkea uutta saan kokea ja oppia, kun tämä on totta!

”Sattumalta” myös sukunimeni muuttui samaan aikaan. Syntymänimeni Juntunen tarkoittaa karjalankielessä pientä polkua. Tuntuu kuin olisin kulkenut pientä polkua purolle asti ja hypännyt nyt maasta veden elementtiin. Unisymboliikassa vesi tarkoittaa tunteita. Unessa nesteeseen hukkuminen voi siis tarkoittaa tunteisiin hukkumista eli tarvetta käsitellä sen hetkistä elämäntilannetta, makustella sitä lientä jossa lilluu. Herra Puro myös vei minut meren äärelle asumaan, mökkiin mäntyjen katveeseen. Kainuussa on merta vain kuvissa, mutta mäntykankaita riittää silmänkantamattomiin. Mökillä uusi ja vanha sielunmaisema kohtaavat, koska mökillä männyt katselevat merta.

Eilen kävimme tapaamassa uusia ystäviä Parkanossa. Kuusimetsien keskellä kasvoi mäntyjä. En ehtinyt niitä tervehtiä kuin ikkunoiden läpi, mutta lumipeitteisinä ne silittivät muistojeni kuvia. Nyt on hyvä. Männyt näyttävät pysyvyyden ja suunnan suoraan kohti ydintä. Vesistöt liikkuvat ja muuttuvat kuten tunteet ihmisessä ja ikuinen kierto jatkaa ymmärryksen jakamista eteenpäin.

Kiitos kivulle ja ahdistukselle jälleen. Tulppa on irti. Rauha kanssasi

Tämä tarina on kolmaskymmenesviides osa Rauha-kirjan perjantaijuttuja.

Ps. Liian nätti masentuneeksi -kirjassa, joka ilmestyy tämän vuoden syksyllä, jatkamme laajalti tästä aiheesta Sohvi Nymanin kanssa omia ja lukijoiden tarinoita kertoen. Voit lähettää minulle viestiä, jos haluat oman masennustarinasi jakaa kirjassamme.