You are currently viewing Hong Kong

Hong Kong

Elämässä ei montaa rajoitetta ole oman pään ulkopuolella. Muutama “hulluus” on tullut kokeiltua. Paras niistä oli kyllä päätös lähteä Hong Kongiin 2- ja 5-vuotiaiden lasten kanssa parisuhteen raunioilla. Se oli just niin järjetön ja mahtava ratkaisu kuin joku voi olla. Onnistumisen todennäköisyyttä ei onneksi laskettu ennen lähtöä, koska se mitä sieltä opin, oli se, että jos joku maksaa vain rahaa, se ei maksa silloin mitään. Oman pään muutokselle mikään ei ole arvokkaampi kokemus kuin puoli vuotta Hong Kongissa 2011-12.

 

Olen miettinyt, että saisko tästä leffan? 

Lääke-edustaja ja filosofian väitöskirjoittaja saavat kaksi lasta kaikkien hämmästykseksi.

Suhde on opettavainen ja päätyy eroon useamman kerran. Lääke-edustaja on vaihtamassa alaa pilatesohjaajaksi ja kysyy mahdollisuuksista muuttaa Muncheniin. Filosofin ystävän ehdotuksen vuoksi kohde vaihtuu Hong Kongiin, jossa filosofille olisi mestaroimansa kitaran kanssa tekemistä. Ystävä katoaa pari viikkoa ennen menolentoa. Perumista ei oikeasti mietitä. Elämä on elämistä varten. Neljäntenä päivänä Hong Kongissa ystävä löytyy, mutta hänellä ei olekaan mitään mitä piti olla. Neulaa en ole koskaan heinäsuovasta löytänyt, mutta yksi mies on löydetty Hong Kongin maaseudulta. Koska lähtökohdat nollautuivat, alettiin rakentaa tyhjästä. Pilatesohjaajan gurun Thomas Myersin workshopin kautta löytyivät ensimmäiset kehoterapian uran kontaktit ja sattumalta kadulta ensimmäiset ystävät ja heidän kauttaan koti, josta pilatesohjaaja oli lapsesta asti haaveillut: yhdestä ikkunasta näkyi meri ja toisesta vuoristo. Kävelymatkaa kumpaankin oli 15 minuuttia. Arki oli rankkaa ja antoisinta ikinä. Runsaasta annista pitivät huolen vapaana elävät lehmät, vaelluspolkujen villisiat (jotka valittiin bisneskeskustan, käärmeiden ja apinoiden sijaan), alle metrin levyiset kadut ja se kaikki monimuotoisuus, hypetys, hämmennys, luut purkeissa katujen varrella… On vain erilaisia tapoja elää ja hengittää, ei ole parempaa eikä normaalia. Se me opittiin <3

Lähes kaikki kehoterapia-asiakkaani olivat skolioosi-potilaita. Sellaisia mutkia selkärangassa en ollut ikinä aiemmin nähnyt kuin joillain heillä. Mieleenpainuvimmilla tunneilla harjoiteltiin ryömimistä, koska kantotelineessä vauvaiän viettäneet asiakkaat eivät olleet koskaan ryömineet eikä kontanneet. Aikuiselle keholle riitti muutama minuutti vauvana väliin jääneiden liikeratojen toistoa niin monen asian korjaantumiseen, että itkin onnesta monesti. Itkin myös kivusta ja paranemisesta. Kävin itse sellaisilla kehoterapointikursseilla, että ne Suomessa varmasti olisivat kiellettyjä rankkuutensa vuoksi. Erään päivän jälkeen jäin seisomaan eteisen kynnysmatolle. Olin juuri ja juuri saanut itseni kahdella metrolla, yhdellä bussilla ja loput kävellen (kuten aina) kotiin, ja kynnyksellä loppuivat voimat. Oveen nojaten itkin kengät jalassa matolla seisten. Kitaristi vilkaisi mua kerran, keräsi äitiä kotiin odottaneet lapset syliinsä ja antoi minun itkeä. “Meinaatko mennä sinne huomenna?”, hän kysyi myöhemmin. Menin.

Lapset ylittivät itsensä – kuten aina. Englanninkielinen päiväkoti-eskari ja koulubussimatkat keskenään loivat heidän välilleen ainutlaatuisen siteen.  Vanhempi lapsista puhuu edelleen mieluummin englantia kuin suomea.  

Kitaristille kaupunki ei ollut helppo, eikä ystävän tilanteen todistaminen. Ei jatkettu banaanilaivalla Brasiliaan, ei. Pakkoraossa ja kiinalaisesta vankilasta naureskellen pakattiin kaikki kuudessa päivässä ja palattiin Helsinkiin kodittomiksi, työttömiksi, velkaisiksi ja toisten nurkkiin hetkeksi. Maailman kaunein nukkekoti jäi ihastuttamaan ensimmäisten ystävien tyttärien arkea. Meille jäi kuvat. Ja erääseen betonivaluun meidän lasten kengänpohjien painaumat kodin läheiselle kävelypolulle.

Elämä on rakas. Jos jokin maksaa vain rahaa, se on ilmaista. Kokemukset tekevät elämän. Filosofi-kitaristista Hong Kong teki lääkärin ja minusta kehoterapeutin.

En voi muuta sanoa, kuin että ole hyvä itsellesi ja

<3 Elä vähän enemmän <3

 

Vastaa