On helpompaa tehdä kuten aina ennenkin. On. Kahdesta syystä:
Ensinnäkin puolet kaikesta mitä ihminen päivän aikana tekee tulee niin sanotusti selkärangasta, ja sieltä se melkein tuleekin, selkärangan ja isojen aivojen välissä olevasta limbisestä järjestelmästä ja pikkuaivoista pään takaosasta. Kaikki mitä voimme tehdä automatisoituneen järjestelmän kautta tuntuu helpolta, menee ajattelematta, automaatiolla. Automatisoitunut toiminta ei juurikaan kuluta energiaa, ei vaadi huomiota, eikä keskittymistä. Harjoittelun kautta sinne uppoaa myös uusia taitoja elämän varrella, kävely, pyörällä ajaminen, oman nimen kirjoittaminen.. Oppiaksemme jotain uutta, uuden taidon tai uuden rutiinin päivään, uuden tavan nousta sängystä aamulla, uuden allekirjoituksen nimenvaihdon jälkeen, meidän on harjoiteltava, keskityttävä, toistettava asiaa monesti ja käytettävä tähän koko ajan otsalohkoa. Otsalohkon käyttäminen on vaativampaa, huomattavasti vaativampaa, mutta samalla aivoille iloa tuottavaa… Otsalohko kuluttaa energiaa, vaatii keskittymistä, huomiota ja harkintaa.
Ja toiseksi muutos, olkoon tunnetilaltaan neutraali tai positiivinen, aktivoi aivoissa samoja poimuja kuin pelko. Väkiselläkin nousee muutosvastarinta, epäluulo muutosta kohtaan ja vastustus. Ihan luontojaan näin käy. Ihmisen alkuaikoina muutos rutiinissa, ympäristössä oli merkki vaarasta, siihen piti havahtua. Ei ole enää, mutta fysiologia ei ole juuri muuttunut. Jos päätät lopettaa sokerin käyttämisen kahvissa, niin käsi menee automaattisesti sokeripurkille silti, ellet keskity ja hillitse kättäsi.
Siksi on helpompaa tehdä kuten aina ennenkin. Tuskin se silti on järkevämpää.
Muuttunut toiminta luo muuttunutta lopputulosta.
Siksi hiljentyminen, omien arvojen, oman itsen, omien tavoitteiden selkeyttäminen ja niistä itseään muistuttaminen helpottaa muutoksen hyväksymistä ja uuden oppimista. Hetken pysähtyminen, tiedostettu sisään- ja uloshengitys tuo rauhan tunnetta, tyyneyttä, jolloin myös muutokseen liittyvä turha pelko häipyy huomaamatta pois.