Mikä se olisi, kuka se olisi, jos se ei olisi tämä minussa? Miksi se olisi? Miten se olisi? Olisiko se?

Tiedätkö, oletko kokenut?

Kun jokin vain raastaa. Riepoo. Häiritsee. Vie rauhan. Eikä anna rauhaa. Ei ymmärrystä. Ei armoa. Pakottaa. Pitää valveilla. Tuntuu tuskalta. Vaikka kuinka tunnet sen olevan, niin se ei ole.

Ajatus jyskyttää. Tunne pakottaa. Silti siitä ei saa kiinni.

Vaikeinta ymmärtää on se, että se on harha. Mieli tekee siitä totta. Mieli ei päästä irti. Mieli menisi rikki, jos se myöntäisi sen todeksi. Sydän kertoo, että se ei ole totta. Mieli ei usko. Mieli rakentaa muurin. Ei anna itselleen anteeksi, puolustaa, suojelee itseään ja rakentaa siksi muurin. Sydän haluaa muurin pois. Sydän sanoo muurin olevan mielen illuusio. Enkä minä ole mieleni. Minulla on mieli. Mieli uskoo kaiken mitä sille sanon. Mieli uskoo myös omat juttunsa. Ja se on kova selittämään. Varsinkin itsensä ulos kiipelistä. Mieli puhuu itsensä pussiin tässäkin asiassa, mutta ottaa toisen pussin tunkeakseen sinne ensimmäisen ja jumittaa yhä syvemmälle omaan suohonsa. Puolustamaan sitä mitä pitää oikeana, vaikkei sitä ollut alunperinkään. 

Sydän uskoo ja luottaa, vaikka mieli ei näe siinä mitään järkeä. Hyvähän tässä on olla. Tässä tutussa. Tässä tuskassa. Mieli ei halua myöntää omaa typeryyttään. Ei tehdä kuten sydän sanoo.

Ketä mieli uskoisi, kun se on minun mieleni?

Kenen sanat riittävät kertomaan mielelle niin selkeästi, että se ymmärtää tuottavansa itselleen kärsimystä juuttumalla siihen mikä riepoo?

Kun se on kaikki mielen luomaa. Vaikka mieli uskoo kaiken mitä minä sille sanon. Minun ei tarvitse uskoa kaikkea mitä mieleni minulle sanoo.

Tämä tarina on neljäskymmenestoinen osa Rauha-kirjan perjantaijuttuja.