EMMIINA: Näin minä sen koin -kirja

Emmiina

Emmiina: Näin minä sen koin -kirja

EMMIINA pohjaa todellisuuteen, mutta ei noudata sitä tarkasti. Kokemukseni 20 vuoden ajalta kauppakorkeakoulusta ja isoissa kansainvälisissä lääke- ja bränditaloissa tekemältäni uralta, tiivistyvät kirjassa yhteen vuoteen täynnä intensiivistä elämää. Se mitä itse koin, on pilkottuna kirjan hahmoille.

Astuin työuralle suorittamiseen taipuvaisena ja vetäytyvänä kainuulaisen työläis-yrittäjäperheen esikoisena, joka oli sukunsa ensimmäinen kauppatieteiden maisteri. Töissä markkinointikoneiston voimat jylläsivät ja oma paikkani matriisiorganisaatiossa oli selkeästi määritelty. Tulostavoitteet ylittivät inhimillisyyden rajat ja johtajat olivat sopivia henkilöitä muistuttamaan siitä, että olemme töissä tuottaaksemme arvoa osakkeen omistajille. Emmiina on viihdettä, joka koskettaa syvältä.

********

Tarinan päähahmo
Emmiina Liukkonen os. Jönsson 37-v katselee välillä kaikkea omassa elämässään tapahtuvaa hieman sivusta. Hän tekee napakoita havaintoja ja kehittää niistä aforismejä, joita jakaa somessa.

Emmiinalla on yksi lapsi, 15-vuotias poika Erik Liukkonen. Emmiina on eronnut hänen isästään Jussi Liukkosesta kuusi vuotta aiemmin. Emmiina on valmistunut Turun Kauppakorkeakoulusta ja alunperin hän on Kajaanista kotoisin. Nyt hän asuu kaksiossa Helsingin Hermannissa. Emmiina käy Hakaniemessä ekokampaajalla 3 vkon välein värjäyttämässä hiuksiaan. Ainoan lapsensa, Emmiinan, hyvin nuorena saaneet eläköityneet vanhempansa tinttaavat sangriaa Espanjassa. Siksi Emmiina on absolutisti ja vegaani-wanna-be, joka sortuu toistuvasti lihaan ja rakastaa kananmunia. Hän pyrkii ruokkimaan lastaan parhaan tietokirjaosaamisensa mukaan, mutta on täysin johdateltavissa ravintokysymyksissä ja stressaa ruuasta koko ajan. Hän harrastaa pakkomielteisesti ravinnosta lukemista, kävelylenkkejä ja mielihyvää tuottavia pitkiä puheluita ystäviensä kanssa ja satunnaisesti myös liian vaikeaa pilatesta kodin lähellä olevalla pilates-studiolla. Hän käyttää julkista liikennettä ja polkupyörää. Työkseen hän vastaa Suomen B2B myynnistä isossa korporaatiossa ja myy alusvaatteita suoramyyntinä kotikutsuilla, joilla jutut tahtovat lipsua siihen mistä on puute.

Emmiina ei ole kertonut ikinä kenellekään, että isän sanat “sinua ei kukaan koskaan tule rakastamaan” ja “sinä et koskaan löydä itsellesi miestä” kaikuvat joka kerta sydämessä, kun joku osoittaa hellyyttä tai edes seksuaalista kiinnostusta Emmiinan naisena. Hän ei ole oman elämänsä sankari, vaan tuuliajolla oleva ajopuu elämän virrassa. Hän paiskautuu koettelemuksesta toiseen osaamatta puolustaa itseään, osaamatta kertoa kuinka häneen sattuu, osaamatta ottaa vastaan rakkautta, jota hänelle koetetaan antaa.

***********

OTTEITA KÄSIKIRJOITUKSESTA:

"Jään taas kainaloon. Hän ei kysy mitään. On vain. Silittää. Itken yhden kyyneleen kuulustelun vuoksi. Toisen siksi että olen täällä. Markku on ihan ok, tämä suhde on ihan ok, elämä yhdessä olisi ihan ok, mutta en halua ok:ta, haluan jotain mistä kirjoitetaan kirjoja. Mutta en saa lopetettua tänne tulemista, on tämä kuitenkin ihan ok. Ilmeisesti olen lakannut nyyhkyttämästä, koska tunnen hänen hellästi painavan päätäni alaspäin. Juuri nyt tuntuu siltä, että lämpö olisi maksullista täällä.

Aivoni eivät lakkaa ajattelemasta kuulustelua. Toimin mekaanisesti, tiedän mistä hän pitää ja että vuoroni tulee kyllä, ei hän paha ole, yksioikoinen ja ennalta-arvattava vain.
Naisellista multitaskaamista parhaimmillaan – tai pahimmillaan. Jouduin kuulusteluun, koska he epäilevät motiivejani. Mitään en ole kuluneen vuoden aikana epäillyt enemmän kuin omia motiivejani. Omasta mielestäni olen työni kuitenkin tehnyt. Kukaan ei ole sanonut muutakaan. Kehityskeskusteluissa ei ole asiaa otettu puheeksi. Vuosi on kesken, on lokakuu. Kaikki tämän vuoden tavoitteet eivät ole täynnä, onhan vuottakin vielä jäljellä, hyvä ihme sentään. Hoidin sen ison kaupan maaliin viime viikolla, vaikka välillä sydän vuosi verta ostajan vuoksi. Hän olisi saanut paremman diilin toisaalta. Minä teen vain työtäni, minä teen vain työtäni, minä teen vain työtäni, toistin mantrana itselleni joka kerta palaveriin mennessäni. Ja sain sen maaliin. Reipas tyttö sai kehuja.

Ja tämä epäily kohdistuu siihen, että minulla voisi olla työni kanssa ristiriidassa olevia intressejä! Siis mitä se tarkoittaa? Jos minun tarvitsee työssäni olla paskiainen, niin täytyisikö sitä olla vapaa-ajallakin? Sen verran kovaksi luuksi tämä työ on minut tehnyt, että sain väännettyä keskustelun suuntaa siihen, että eikö se nyt riitä, jos ihminen tekee työnsä, pitääkö sen lisäksi viettää toimistolla x määrä tunteja? Aika taitava manipuloija minusta on tullut! Pokka piti täysin, kun lauoin heille, että omasta mielestäni minulla ei ole työtä haittaavia ristiriitoja, koska olen tehnyt työni. Mutta hyvä korporaatio-työntekijä en ole, koska työni ei ole elämäni, vaan vain työni. Elämääni liittyy niin paljon muita tärkeitä osa-alueita.

Tätäkö on työelämä 2010-luvulla? Kuuluuko työnantajalle todellakin se mitä teen vapaa-ajallani? Jos minä myyn pitsejä ja unelmia iltaisin ja seksuaaliterapeutti-ystäväni luennoi samalla oman kropan muotojen ja halujen hyväksymisestä, niin haittaako se päivätyötäni ja kuuluuko se heille edes. Minun mielestäni ei kuulu! Onko korporaation henkilöstöosasto tyytyväinen vain, jos työntekijät viettävät illat aivottomina televisioita katsellen ja korkeintaan edellisen kesän mökkilomaa muistellen? Onko näin todellakin? Tähän minä kohta saisin vastauksen korporaation korkealta taholta – ensin ajankäyttöön ja sitten intresseihin. Täytyy soittaa uudelleen Karinille, kun tästä pääsen. Markku on valmis. Ensin se nukkuu 10 minuuttia ja sitten palauttaa palveluksen. Erik tulee sählytreeneistä myöhään kotiin, voin levätä tässä hetken ja ehdin silti kotiin ennen poikaani.

Seuraava aamu

Aamulla en kykene lähtemään töihin. Havahdun todellisuuteen ja huomaan siivoavani maustekaappia. Olen nostanut jokaisen purkin hellan päälle ja puunaan hyllyjen takakulmia hammastikulla. Päätän soittaa samantien ajan työterveyshuoltoon ja pyytää sairaslomaa. Saan ajan jo kahden tunnin päähän, joku oikeus ja kohtuus sentään tässäkin päivässä. Sitä odotellessa teen banaanilettuja Erikille aamupalaksi. Taas kananmunaa, mutta päätän olla syyttämättä itseäni nyt siitä. Vegaanihaaste jää odottamaan taas uutta huomista. Lapsen kykenen sentään huolehtimaan kouluun, joten ihan en ole hajonnut – vielä. Omat lettuni unohtuvat pannulle. Asettelen maustepurkit tarkkaan harkiten käytännölliseen järjestykseen kaappiin takaisin. Hallitsen vielä jotain osa-alueita elämässäni ja tunnen siitä ylpeyttä.

Työterveyslääkäri tarjoaa keskusteluapua ja kirjoittaa sairaslomaa stressiin viikoksi. Kotimatkalla korporaatiotyön asiakas soittaa. Vastaan, mutta en ymmärrä hänen asiaansa, aivot on kuin puuroa, joten sanon hänelle vain jääneeni stressin vuoksi sairaslomalle. Hän on ystävällinen, ymmärtäväinen ja kehuu minulta saamaansa palvelua ja on harmisssaan, että joutuu nyt soittamaan kollegalleni, koska minä en häntä nyt pääse auttamaan saikultani. Asiakkaani sentään arvostavat minua ja se tuntuu hyvältä.

Villasukat ja päiväunet, naisen parhaat lohduttajat tarvitaan nyt välittömästi. Niistä haaveilen kovalla metron penkillä istuessa. Syön käsilaukusta levyllisen kookosvalkosuklaata kahden metropysäkin välissä matkallani peiton alle. Ah, autuus. Kotona katson maustekaappiin, joka ei ole ikinä ollut puhtaampi eikä paremmassa järjestyksessä. Ruokaa en silti kykene laittamaan. Sen sijaan nukahdan päiväpeiton päälle tyynyä syliin puristaen.

Havahdun puhelimen soittoääneen. Mintun hätä kuuluu jo puhelimen pirinästäkin. Vastaan jotain muminaa tyynyn alta.
- Emmiina, voinko forwardoida sulle viestin, jonka juuri sain?
- Tietenkin, jos koet, että voin auttaa.

- Kiitos, tulee kaksi viestiä, tekstiä ja kuva...

Tuijotan sinun huuliasi
Upotakseni sanoihisi
Kuljetan sormiani hiuksissasi
Saadakseni tuntuman todellisuudesta
Painan napani sinuun kiinni
Kadottaakseni todellisuuden
Juurrutan jalkani maahan
Tuodakseni taivaan lähemmäs

Wau, kaunista, kiitos, kun jaoit tämän minulle. Tuon on kirjoittanut joku umpirakastunut. Netistäkö tämän löysit?
Eiku mä sain sen viestinä. Se on kirjoitettu mulle! Ja mä sain paniikkikohtauksen tästä. Kukaan ei koskaan ikinä missään ole sanonut mulle mitään näin koskettavaa ja nyt mä sain tän Karilta. Kaikista maailman tyypeistä just Karilta. Se on kiltti, ymmärtäväinen, avaa ovet, tarjoaa tuolin, maksaa kahvit, ostaa kukkia ja näköjään kirjoittaa runojakin. En mä sellaisten tyyppien olemassa oloa pitänyt mahdollisena ja kaikki vähänkin ei-rentut on jääneet huuteleen perään viikon jälkeen. Tää on ihan kauheeta. Avasin välittömästi viinipullon. Tuu juomaan tätä mun kans. Mä en kykene näihin tunteisiin nyt yksin, en ehkä seurassakaan, mutta tule silti lukemaan runot mulle ääneen. Okei mä tulen, onhan sulla juustoja myös.

On.
Hyvä, mä voin kertoa sulle mitä töissä eilen tapahtui ja miksi mä olen nyt saikulla. Tarvitaan ehkä toinenkin pullo."

MUITA HAHMOJA KIRJASSA:

Karin Johansson 39-v, 18-kk:n ikäisen Miljan äiti ja Emmiinan ystävä jo kauppakorkean ajoilta, joka teki uran lääketeollisuudessa markkinointi- päällikkönä, kunnes sai potkut yt:ssä äitiyslomalla ja nyt ihan hukassa elämässään.

Ikuinen kiltti kympin tyttö miettii nyt elämänsä arvoja nelikymppisenä ensimmäistä kertaa. Karin on naimisissa uraohjus Markus Raappanan (44) kanssa, joka lukee kaikki illat johtamiskirjoja ja tilinpäätösraportteja ja vauhkoaa lomamatkoista ja sisustamisesta. Seksi unohtui Miljan saatua alkunsa. Heillä on iso avotakkalehdentyylinen omakotitalo ja sen tallissa kaksi hyvinpidettyä autoa Kirkkonummella.
Karin: “Opiskeluaikana olin ihastunut erääseen valtiotieteen opiskelijaan, Juhoon, joka kävi usein samoissa bileissä. Eräänä iltana minä keräsin kaiken rohkeuteni ja kurotin kohti. Halusin suukottaa Juhoa ihmismassan keskellä. Siinä halvan keskioluen humalluttamassa tanssivassa ihmismassassa ja pienessä hetkessä kukaan ei sitä huomaisi, ei kukaan paitsi hän. Mutta Juho väisti. Kurotti kaulaansa kauemmaksi minusta ja sanoi ei. Minä hymyilin, menin kauemmaksi ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Bileet jatkuivat, join itseni känniin. Myöhemmin illan aikana istuin tanssivan ihmismassan keskellä oluen tahmaamalla lattialla lohduttamassa Mikkoa, joka oli saanut pakit pitkään ihailemaltaan naiselta viisi minuuttia aiemmin.
Puoli vuotta sitten, lähes 20 vuotta noiden bileiden jälkeen, näin Juhon leffateatterin aulassa. Esittelin hänet Markukselle ja Juho esitteli meille galleristi-kaverinsa. Kaikki kättelivät, puhuttiin toimintaleffoista ja toivoteltiin hyvät leffat ja jatkot. Minua harmitti, että Markus on kauppatieteilijä, yritysjohtaja, tylsän turvallisen tien valinnut persoonaton tyyppi. Tylsempi kuin Juho, joka pukeutuu persoonallisesti, jolla on ollut taidenäyttelyitä ympäri Eurooppaa ja jonka geopoliittisia artikkeleita on julkaistu nimekkäissä lehdissä.

Puhuin tästä terapeutilleni. Hän sai minut oivaltamaan, että tämä pieni hetki nuoren Karinin elämässä oli jättänyt ison vaikutuksen minun mieskriteereihini. Tästä syystä en ollut ikinä tehnyt aloitetta. Olin tietoisesti määritellyt unelmamiehen kriteeriksi, että hänen täytyy uskaltaa tehdä minulle aloite. En ollut yhtään ikinä enkä mitenkään koskaan ajatellut, että taustalla olisi oma trauma. Yksi pieni hetki bileissä, jolloin suukkooni ei vastattu. Järkytyin. Varsinkin järkytyin siitä, millaiseen parisuhteeseen se oli minut vienyt. Ja miten en ollut tehnyt aloitetta myöskään Markuksen kanssa, en ennen kuin hän lopetti koskettamiseni ja silloinkin vain pukeuduin Emmiinalta ostamiini hepeneisiin puolisalaa. Raivosin terapeutin vastaanotolla asiasta koko tapaamisen ajan ja mietin seuraavan viikon ajan kaikkia niitä tapaamiani miehiä, joita olin kiinnostuneena katsellut, tekemättä koskaan aloitetta. En ollut saanut mitä halusin, vaan sitä joka halusi minut. Se ei ollut sama asia.

Päätin panostaa kampaajiin ja meikkaajiin ja liikkua kaupungilla, kunnes löydän karismaattisimman miehen, jonka olen ikinä tavannut ja isken hänet. Näin tein. Vei kolme viikkoa löytää Mr Feathers ja kolme minuuttia iskeä hänet. Olen täysin koukussa leikkiin, jota hänen kanssaan pelaan, vaikkei se sydäntäni rauhoita yhtään, koska Markus voi huonosti kotona. Kyllä minä hänestäkin välitän. Välillä tuntuu, että otan vain passini ja häivyn ensimmäisellä lennolla maasta tänne koskaan palaamatta. Tähän asti joka kerta, kun olen tuohon ajatukseen ajautunut Miljan lastenhoitaja on soittanut ja minut on tarvittu kotiin. Ilman Miljaa en olisi tänään täällä.”

Mr. Feathersillä, Karinin rakastajalla, on pussillinen mustia sulkia.
Mr Feathers on kokki, joka pyytää Karinia: "Ole vain kaunis, istu siinä inpiroimassa minua kokkaamaan sinulle ruokaa." Ja Karin on kaunis ja huomion keskipisteenä siitä täysin nauttien, vaikka välillä yllättyykin huomatessaan poseeraavansa näyttävästi ikkunalaudalla, johon ehkä ei näy puiston toisella puolella olevan talon ikkunoista sisään.
Ote Mr. Feathersin omasta tarinasta: Itsemurhan aika ei ollut vielä silloin. Se oli kyllä vaihtoehtona, mutta ei valintana. Kaikki puristi. Ei sille ahdingolle ole sanaa. Ja silti, vaikka tuntui, etten kestä enää yhtään hylkäämistä, ainoatakaan yksin jäämistä, omaa avuttomuuttani, voimattomuuttani tai vaihtoehtojeni vähyyttä. Silti. Silti itsemurha tuntui typerältä. En ymmärtänyt miksi minun pitäisi pelata pelin viimeinen pallo niin peruuttamattomalla tavalla. Jyrkänne oli juuri siinä, vain yhden askeleen päässä. Olisin voinut vaikka mennä makuulle ja aloittaa kierimisen, jos hyppäämään en olisi kyennyt. Silti. Silti kävelin alas samaa polkua, jota olin hikoillut itseni aamulla ylös. Aurinko paistoi kuumasti. Kantamisia minulla ei ollut raskaan sydämen lisäksi - ei edes vesipulloa. En ollut lähtiessä ajatellut tulla takaisin. Sanalla sanoen olin janoinen, kun pääsin takaisin hotellille. Huoneen avaimen olin jättänyt respaan. Vastaanottovirkailija näki minut jo hotellin lasiovilta ja ojensi kylmän lähdevesipullon avaimeni mukana. Kyyneleet alkoivat valua, ensimmäistä kertaa ikinä en välittänyt valuvista noroista, en peitellyt niitä, vaan annoin niiden valua valtoimenaan. Kiitin ja poistuin alusta hissillä huoneeseeni, jossa menin vaatteet päällä suihkun lattialle istumaan. Palasin kotiini ilman tuona päivänä päälläni olleita vaatteita, tungin ne roskikseen hotellin parkkipaikalla, jotta kukaan ei varmasti soittaisi niistä perääni. Halusin jättää kokemuksen taakseni. Ja nyt mä näin sun paidassa saman printtikuvion kuin siinä menneisyyteen märkänä jääneessä paidassa ja sen kuvio riitti palauttamaan kaiken takaisin mieleeni. Sen hetken kun maailma romahti, tai minä romahdin. Lämmintä vettä juoksevan suihkun alla romahti minun käsitykseni, kuvitelmani, olettamukseni siitä mitä elämän kuuluisi olla. Sen jälkeen kaikki oli toisin. Kliseestä tuli totta ja kun yksi hetki antoi minulle elämän. En olisi halunnut muistaa kuolemaa sitä ennen, mutta sinun paitasi muistuttaa minua siitä.

Minttu Martikainen 38 on Emmiinan ystävä jo kauppakorkean ajoilta. Lapseton uraohjus, jolle miehet on herkkupaloja. Mintun elämässä on iso määrä itselle tuhoisia toimintatapoja - mm. hillitön tarve kestävään rakkauteen ja käytäntönä jättää kaikki miehet viimeistään puolen vuoden jälkeen.

Maisa Karlson 38 on Emmiinan ystävä kauppakorkeakoulusta, joka houkutteli Emmiinan ravintokursseille vuosia sitten. Maisa on epätoivosinkku, joka haluaa monta lasta ja on huolissaan äitinsä terveydestä.
”En pysty auttamaan ja se tuntuu kohtuuttomalta. Minulle olisi niin paljon jaettavaa, annettavaa, kerrottavaa, sellaista mikä helpottaisi hänen oloaan. Mutta en voi, koska hän valitsee itse. Tietenkin – jokaisella on oikeus päättää itsestään itse. Sydämessäni minä silti tunnen, että hän sulkee minut pois ja siksi itken nurkan takana vierailujen jälkeen. Hänen kasvojensa edessä koetan olla välinpitämätön hänen valinnastaan ja parhaani mukaan piilotan itseltänikin pettymykseni. Omasta mielestäni olen maksanut kovan hinnan osaamisestani, siksi motivaationi jo on valtava. Sairastuin osaamattomuuttani ja virheistä. Parannuin, koska suostuin oppimaan uutta. Tätä uutta opettaisin hänellekin. Mutta hän ei halua. Enkä voi pakottaa. Tiedän, ettei minulla ole oikeutta pakottaa, vaikka haluaisin. Haluaisin pakottaa kaikki maailman ihmiset ymmärtämään. Minä olen niin vihainen maailmalle!! Haluaisin pakottaa edes fyysisen pahan olon pois hänestä ja Alzheimerin puhkeamisen. En tiedä olenko surullinen vai vihainen, kun itken raivoisasti.”

Jane Heikkinen 39 on Emmiinan ystävä jo kauppakorkean ajoilta. Janella on 5-vuotiaat kaksoset Eetu ja Emilia edellisestä liitosta ja nyt hän on naimisissa Eevan kanssa. Jane kantaa mukanaan kohtauksia, joista alkaa nyt puhua ensimmäistä kertaa: ”Terapautti sanoi, että olen liian kriittinen. Mikä hän on määrittämään kuka on tarpeeksi kriittinen!? Minä tiedän rajani, ja osaan sanoa mikä on tarpeeksi hyvää minulle. Äiti ei osannut. Hän valehteli kaikesta. Mitä tekemistä valehtelulla ja omien rajojen pitämisellä on? Ei kait niillä olekaan terveellä ihmisellä, mutta häiriintyneellä on. Anna mä kerron kamalimman esimerkin siitä mitä tapahtui.”

Tämän ydinporukan lisäksi tarinassa on kuusi muuta hyvin merkityksellistä hahmoa ja muutamia muita tunteiden kokonaisuuden tai tarinan etenemisen kannalta olennaisia kanssa kokijoita ja tilanteen katselijoita.

Emmiina kertoo elämisestä ja hengissä olemisesta.